"Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?"
"Mitä? uskallatte vielä kiistellä?"
"Kun minulla on oikeus puolellani…"
Huoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun kaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen poskillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan liikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin kaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui amiraalia lähemmäs.
"Te häpeämätön roisto," pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa coglione, ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin hänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun.
Vähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia ratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle.
"Huomatkaa, sire", sanoi hän.
Muutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski ratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa.
"Vara-amiraali Magon", huusi hän, "te tästä lähtien otatte vastaan kaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette Boulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä on luutnantti Gérard Berchényn husaareita?"
Seuralaiseni nosti käden päähineeseen.