"Se minustakin on mukavinta. Keisari sellaista tekoa pitäisi suuressa arvossa, ja se olisi mainio asia teille alottaa työnne tällä tavoin. Onko teillä aseita, herra de Laval? Minä hankin teille pari pistolia ja hevosen".
"Silloin olen valmis lähtemään kanssanne heti."
"Vaan meidän pitää olla varmoja siitä, että onnistumme. Me emme pane ainoastaan omaa henkeämme vaaraan. Toussac on urhoollinen ja voimakkaimpia miehiä Ranskassa. Minä luulen, että jos meillä olisi yksi mies lisää…"
"Minulla oli seuralaisena leiriin muuan nuori upseeri. Hänen nimensä oli
Gérard."
"Niin luutnantti Gérard. Me emme voi parempaa saada, ja hän oli mukanamme viime yönäkin. Siihen menee tuntikausi, ennen kuin saan kaikki valmiiksi. Viekää serkkunne kaupunkiin ja yhtykää meihin oikeanpuolisen leirin itäisellä tiellä. Gérard saapuu sinne myös ja me lähdemme sitten retkellemme."
Laskeva aurinko oli utuisena ja punaisena lännessä, ja Ranskan rannikon valkoiset kalkkikukkulat olivat purppuraruskotuksessa, kun minä taas olin Boulognen leirin tiellä. Seuralaisiani ei näkynyt, vaan minä näin siellä muutaman kookkaan siniseen kiiltonappiseen takkiin puetun miehen, joka oli kuin yksinkertainen maanviljelijä, ja joka satuloi suurta mustaa hevosta, ulompana tiellä oli nuori tallirenki, joka piteli kahta hevosta. Vasta kun olin näistä kahdesta hevosesta toisen tuntenut siksi, jolla minä aamulla ratsastin, niin tunsin hymyn tallirengin vilkkailla, kauniilla kasvoilla ja näin, että maanviljelijän leveäpartaisen hatun alle oli kätkettynä Savaryn mustaverinen muoto.
"Te kelpaatte tuollaisenaan, herra de Laval", sanoi hän. "Tässä ratsupuvussa voitte olla mikä matkustaja hyvänsä, ja meidät otaksutaan maanviljelijäksi renkineen. Tässä on hevosenne. Pistoolit ovat laukussa, ja nyt meidän täytyy lähteä, muuten voi olla liian myöhäistä."
Minä olen ollut sangen monessa seikkailussa elämässäni, vaan kuitenkin muistan selvään tämän ratsastusretken. Meren toiselta puolen näin Englannin rannikon häämöittävän, ja minä muistin uinailevat kylät ja surisevat mehiläiset ja sunnuntaikellojen kuminan. Minä ajattelin Ashfordin pitkiä, valkoisia, korkeita rantoja, joilla oli punaisia tiilirakennuksia, ja sen ravintolat, joissa oli suuret heiluvat kyltit. Koko elämäni olin viettänyt näissä rauhaisissa seuduissa, ja nyt kaksi päivää siitä kuluttua, minä olen täällä ratsastamassa tulisella hevosella kaksi pistolia näkyvissä laukusta, ja oli minulla tehtävä, josta koko tulevaisuuteni voi riippua, Ranskan pelottavimman salaliittolaisen vangitseminen. Eipä sen vuoksi ihme, että kun muistelen monia vaarojani ja seikkailujani, tämä ratsuretki pitkin rehevää ruohikkoa rannikon hiekkasärkillä muistuu selvimmin mieleeni. Tässä maailmassa väsyy seikkailuihin aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin paitse kodin yksinkertaisiin iloihin, ja jotta oikein voi nauttia tuollaisista retkistä, täytyy niihin ryhtyä silloin kuin nuoruuden veri suhisee suonissa.
Kun olimme päässeet Boulognen ylänkömaalta, niin kulki tiemme kamalaa suota pitkin, jossa olin harhaillut edellisenä iltana, ja sitten maallepäin yli tasankojen, joilla kasvoi sanajalkoja ja karhunmarjapensaita, kunnes vasemmalla kädellä näkyi Grosboisin tutut mustat tornit. Savaryn johdolla ratsastimme sitten oikealle viestävää tietä pitkin ja sitten muutaman kukkulan yli yhä taas myötämäkeä, ja nyt näimme vanhan myllyn kajastavan mustana iltataivasta vasten. Sen yläakkunat loistivat verenpunaisina laskevan auringon valossa. Oven edessä oli jyväkuorma, aisat maata vasten; hevonen oli jyrsimässä vähän matkaa siitä. Myllystä tuli muuan nainen, suojasi kädellä silmiään ja katseli ympärilleen.
"Kas, kas!" sanoi Savary. "Hän on varmaan siellä, sillä miten muuten oltaisiin noin valppaita? Ratsastakaamme tätä tietä kukkulan ympäri, niin ne eivät meitä näe ennen kuin olemme ihan oven edessä."