"Emmekö anna hevosten laukata?" sanoin minä.
"Tie on liian huonoa. Pisin tie on varmin. Niin kauan kuin olemme tiellä, he eivät meitä voi luulla kuin tavallisiksi matkailijoiksi."
Me siis annoimme hevosten juosta edelleen ja koetimme näyttää niin välinpitämättömiltä kuin suinkin, vaan kiihkeä huuto sai meidät äkkiä katsomaan taaksemme, ja siellä tien varressa muutamalla kummulla seisoi nainen, joka katseli meitä epäilevin ja hätäilevin katsein. Seuralaisteni sotilaallinen ryhti herätti hänessä levottomuutta. Hän tempasi yhtäkkiä saalin hartioiltaan ja heilautti sitä hurjasti päänsä yli. Kiroten kannusti Savary hevostaan, suuntasi suoraan yli kummun myllyä kohden täyttä laukkaa ja me jälessä.
Olikin paras aika. Me olimme vielä muutamia satoja askeleita myllystä, kun muuan mies tuli ulos ja katseli joka puolelle. Heti suuresta parrasta, leveästä rinnasta ja pyöreistä hartioista tunsimme hänet Toussaciksi. Hän huomasi, että me saavuttaisimme hänet ennen kuin hän ehtisi sieltä mihinkään; hän syöksi takaisin myllyyn ja paiskasi jyristen oven kiinni jälkeensä.
"Akkunasta, Gérard, akkunasta!" huusi Savary.
Myllyn alakerrassa oli pieni neliskulmainen akkuna. Nuori upseeri oli silmänräpäyksessä satulasta maassa ja hyppäsi akkunasta niin kuin klowni sirkkuksessa hyppää vanteen läpi. Ja kului vain silmänräpäys niin hän avasi meille oven; hänen kasvoistaan ja käsistään juoksi veri.
"Hän on kiivennyt rappusia", sanoi hän.
"Silloin meillä ei ole mitään kiirettä, sillä hän ei pääse käsistämme", sanoi Savary laskeutuessamme hevosiltamme. "Te olette urhoollisesti valloittanut hänen linnoituksensa ensimmäisen vallituksen. Minä toivon, ettei teille ole kovin pahoin käynyt."
"Muutamia naarmuja, herra eversti, ei sen pahempaa."
"Pistoolit valmiina. Missä on mylläri?"