"Hän murhaa hänet! Hän murhaa hänet!" huuti muuan palvelijatar, joka syöksyi käytävään. "Auttakaa, auttakaa, hän murhaa herra Bernacin!"
"Missä hän on?" kysyi Savary.
"Tuolla! Kirjastossa! Tuo ovi, jossa on viheriät kaihtimet!"
Taas kuului kauhea rääkyntä ja kuoleutui käheään korinaan. Kuului kova paukahdus aivan kuin jäsen murretaan poikki; minä tiesin hyvin, mitä tuo kamala ääni merkitsi. Me syöksimme huoneeseen, vaan karaistunut Savary ja reipas husaari peräysivät takaisin kauhistuneina näystä, joka meitä kohtasi.
Enoni oli ollut kirjoittamassa istuen selin oveen, kun hänen murhaajansa astui sisään. Hän oli luultavasti ensi kerran huutanut, kun hän silmäsi taaksensa ja näki karvaisen naaman niin lähellä; toisen huudon hän päästi arvatenkin, kun suuret kädet tarttuivat hänen päähänsä. Hän ei ollut noussut tuoliltaan — hän oli ehkä saanut halvauksen kauhusta — ja istui vielä selkä seinään päin. Vaan veret meidän poskiltamme poistuivat, nähdessämme, että hänen päänsä oli punottu taaksepäin, niin että hänen kauhistuksesta kouristuneet, purppuranpunaiset kasvonsa tuijottivat meihin hartioiden välistä. Unissani näen vielä usein nämä laihat kasvot, ja pullistuneet, harmajat silmät repeytyneinä auki ja suu ammollaan. Hänen vieressään seisoi Toussac riemuitsevan näköisenä, käsivarret ristissä rinnalla.
"Niin hyvät ystävät", sanoi hän, "te tulette liian myöhään. Minä olen maksanut velkani."
"Antautukaa!" huuti Savary.
"Ampukaa! Ampukaa!" vastasi hän ja löi rintaansa molemmin käsin. "Elkää luulko, että minä pelkään teidän halpasia luotejanne! Luuletteko saavanne minut elävänä? Sen uskon minä pian väännän teidän aivoistanne!"
Hän kohotti raskaan tuolin ja syöksyi hurjana meitä vastaan. Me ammuimme jokainen samalla kertaa, vaan mikään ei voinut estää tätä salaman iskua. Veren tulvatessa haavoista hän löi tuolilla ympäriinsä hurjistuneena, vaan hänen silmämittansa petti onneksi, ja raju isku kohtasi pöytää, joka meni pirstaleiksi. Sitten hän nauraen kuin mielipuoli syöksyi Savaryn kimppuun, iski hänet lattiaan ja sai jo peukalonsa hänen leuvalleen, ennen kuin Gérard ja minä ehdimme saada hänen käsivarsistaan kiinni. Meitä oli kolme väkevää miestä, vaan hän oli yhtä voimakas kuin me kolme yhteensä, sillä monet kerrat hän kiskoutui irti ja me aina uudelleen tartuimme häneen kiinni. Vaan verenvuoto oli suuri. Joka silmänräpäys hänen voimansa heikkonivat. Viimeisen kerran hän ponnisti vielä jaloilleen, ja kaikki kolme riipuimme hänessä kiinni kuin koirat karhussa. Sitten hän kiljasi raivostuneena ja epätoivoissaan, niin että koko linna kaikui, hänen polvensa luhistuivat ja hän kaatui hengettömänä lattialle ja musta parta tuipotti pystyssä ilmaan. Me seisoimme läähättäen hänen ympärillään, valmiina heittäytymään hänen kimpuunsa, jos hän osottaisi elonmerkkejä. Vaan hän pysyi liikkumatta, hän oli kuollut.
Savary seisoi kuolonkalpeana nojaten pöytään ja painaen kädellä kylkeensä. Nuo jättiläisvahvat käsivarret eivät turhaan olleet syleilleet häntä.