Suuri musta hevonen, joka oli Savaryn, oli yhtäkkiä tullut laukkaa muutamasta karhunmarjapensaasta edessämme. Satula oli tyhjä.
"Hän on hakenut piilopaikan täällä pensaikossa," sanoin minä.
Gérard oli jo hypännyt hevoseltaan ja talutti sitä pensikon läpi. Minä seurasin hänen esimerkkiään, ja pian tulimme tielle, joka vei syvään kalkkimurrokseen.
"Häntä ei näy vilaukseltakaan", sanoi Gérard. "Hän on päässyt pakoon."
Vaan samassa minä ymmärsin kaikki. Hänen rajuun mielettömyyteensä, josta mylläri puhui meille, oli varmaan syynä, että hän oli saanut tietää, mitä oli tapahtunut eilen illalla. Hän oli luvannut antautua huomenna saadakseen kostaa enolleni. Ja nyt hän siinä tarkoituksessa oli ratsastanut suoraan kalkkimurrokselle. Tämä oli varmaan sama kalkkimurros, johon maanalainen käytävä päättyi. Kaksi kertaa jouduin hairaan, vaan kolmannella kerralla löysin kallion seinän, tunkeusin sen ja pensaitten väliin ja minä olin ahtaan aukon suulla, jota tässä pimeässä enään vaivoin näki. Sillä aikaa, kun näitä tutkimuksia teimme, oli Savary, joka kulki jalan, tavannut meidät. Nyt jätimme siis hevosemme kalkkimurrokseen, ja he seurasivat minua ahtaassa käytävässä, josta pääsimme sitten tilavampaan. Meillä ei ollut tulta, ja siellä oli pilkkoisen pimeä; minä kulin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, ja kiiveten kivien yli, joita oli tiellämme. Käytävä minusta ei ollut tuntunut erittäin pitkältä, kun enoni kulki edelläni kynttilän kanssa, vaan nyt kun oli pimeä ja kun olimme epätietoisia ja jännityksissä, niin se tuntui ihan päättymättömältä, ja takanani kuulin Savaryn karkean äänen jyrisevän että montako peninkulmaa meidän vielä piti kulkea tätä myyränpolkua.
"Hiljaa!" kuiskasi Gérard. "Minä kuulen jonkun olevan edessämme."
Me seisoimme ja kuuntelimme henkeä pidättäen. Kaukana pimeässä kuulin oven narisevan saranoissaan.
"Eteenpäin!" huuti Savary innoissaan. "Se lurjus on täällä. Nyt me hänet saamme."
Vaan minua puolesta hyvin epäilytti. Minä muistin, että enoni edellisenä yönä oli avannut jollakin salaisella tavalla oven, joka johti linnaan. Ääni, jonka nyt juuri olimme kuulleet, osotti, että Toussac myöskin tiesi, miten ovi oli avattava. Vaan jos hän sulkee sen jälkeensä! Minä muistin, että ovi oli tavattoman vahva ja lujasti kiskotettu. Oli mahdollista, että me juuri viimeisessä hetkessä joudumme voittamattoman esteen eteen. Me kiiruhdimme eteen päin pimeässä, vaan yhtäkkiä pääsi minulta ilohuuto, kun etäällä näin himmeän valon, joka näkyi ainoastaan sen vuoksi, että ympärillämme oli niin pimeä. Ovi oli auki. Hurjassa kostonhimossaan Toussac ei ollut joutanut ajattelemaan ajajia, jotka olivat hänen kintereillään.
Ja nyt meidän ei enään tarvinnut kompuroida. Hurjaa vauhtia me kiiruhdimme portaita ylös, läpi toisen oven ja sitten Grosboisin linnan käytävään, jonka toisessa päässä vielä öljylamppu paloi. Kuului kauhea huuto — pelon ja tuskan kirkaisu.