"Mihin hiiteen se on mennyt?" huusi Savary ja katseli ympärilleen.
"Tämän huoneen yläpuolella ei ole mitään."
Huone oli pieni, nelikulmainen ja tyhjä, ainoastaan muutamia jyväsäkkejä oli siellä täällä. Takaseinässä oli avonainen akkuna ja sen luona oli vielä savuava pistoli. Me syöksyimme akkunaan ja kaikilta pääsi hämmästyksen huuto. Maahan oli niin pitkä matka, että kukaan ei olisi voinut päästä hengissä, vaan Toussac oli käyttänyt hyväkseen jyväkärryjä, jotka olivat myllyn edessä. Putous kaikissa tapauksissa on ollut kauhea, ja kun me katselimme alas, niin hän makasi läähöttäen kuormalla. Vaan kun hän kuuli huutomme, niin pui hän meille uhkaavasti nyrkkiä, vyöryi alas kuormalta, hyppäsi Savaryn mustan hevosen selkään ja laukotti särkkien yli, niin että musta partansa leyhki tuulessa. Me lähetimme jälkeensä pistoolin luoteja, vaan hän meni menoaan.
Me syöksyimme alas ruskuvia kiertoportaita, ja avonaisesta ovesta ulos. Vikkelästi me jouduimmekin, vaan hän oli kuitenkin päässyt meistä hyvän matkaa edelle, ja kun pääsimme satulaan, niin näimme hänen laukottavan kaukana kummun viheriää rinnettä alas. Alkoi jo hämärtää ja hänen vasemmalla puolellaan oli suuri suo, jolla meidän olisi ollut hyvin vaikea häntä seurata. Hänellä oli hyvät toiveet päästä meistä, vaan hän ei kuitenkaan poikennut suunnasta, jonka hän oli ottanut, ratsasti vain poikki särkkien aina kauemmaksi merestä. Joka silmänräpäys pelkäsimme hänen lähtevän suolle, vaan hän laukotti vain suoraan ylämaata kohden. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Hän ei hiljentänyt vauhtiaan eikä koskaan katsonut taakseen, vaan lensi suoraan eteenpäin aivan kuin hänellä olisi ollut määrätty päämaali.
Luutnantti Gérard ja minä olimme keveämmät kuin hän, ja hevosemme olivat yhtä hyvät kuin hänenkin, niin että me pian aloimme tavottaa. Kun hän vain pysyisi näkyvissä, niin varmaan hänet tavotamme, vaan aina oli vaara tarjona, että hän voi käyttää edukseen seutua, jonka hän hyvin tunsi ja kadota näkyvistämme. Aina kun ratsastimme alas kumpua, niin toiveeni hävisivät, vaan heräsivät uudelleen, kun mäen päälle päästyämme näimme hänen laukottavan edellämme.
Lopuksikin kävi niin kuin olin pelännyt. Me olimme hänestä enään ainoastaan pari sataa askelta, kun hän yhtäkkiä katosi. Hän oli laskeutunut muutaman mäen taakse, ja kun me tulimme mäen harjalle, niin emme nähneet häntä vilaukseltakaan.
"Tuossa on tie vasemmalle", sanoi Gérard, jonka kuuma gascognelainen veri oli ilmi liekissä. "Eteenpäin ystäväni, mennään tänne vasempaan!"
"Odottakaahan!" huusin minä, "tästä menee tienhaara oikealle, ja on luultavaa, että hän on sen valinnut."
"Ratsastakaa siis te sitä, minä ratsastan toista."
"Odottakaahan … minä kuulen kavioiden kopsetta!"
"Oikein, tuolla on hänen hevosensa".