"Älkää panko pahaksenne", sanoin minä.
Hänen hyvä tuulensa palasi ja hän alkoi nauraa.
"En minä pane pahakseni, nuori ystävä. Minä aion hankkia Challengerille kesyn tuollaisen. Se on eräs aikeeni. Ei, en tahdo teitä mukaani. Minulla ei ole mitään hätää häkissäni, mutta teidän laitanne on toinen. Hyvästi näkemiin. Illaksi palaan leiriin."
Hän erosi minusta ja minä näin hänen katoavan puitten sekaan tuossa ihmeellisessä häkissään.
Lordi John Roxtonin tuossa tapaamuksessamme osoittama ihmeellinen käytös ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, miten professori Challenger viime aikoina oli ruvennut esiintymään. En voi vaieten sivuuttaa sitä, että hänessä oli jotakin intiaaninaisten mielestä erinomaisen viehättävää, ja hänellä oli aina kädessään suuri, tuuhea palmunoksa, jolla hän hätisteli heitä pois kuin kärpäsiä, heidän tullessaan liian tungettelevaisiksi. Nähdä hänen operetti-sulttaanin tavoin mahtavuutensa vertauskuva kädessään marssivan ulospäin käännetyin varpain ja suuri musta parta liehumassa edessään, iso liuta suurisilmäisiä nuoria intiaanityttöjä jäljessään, oli kuva, jota tökerömpää ja hullunkurisempaa en tältä ajalta muista. Mitä Summerleehen tulee, tunsi hän suurta mielenkiintoa ylängön hyönteis- ja lintumaailmaan, ja hän käytti kaiken aikansa — paitsi sitä huomattavaa osaa, joka omistettiin Challengeria vastaan tähdättyjen solvausten latelemiseen, kun tämä ei toimittanut meitä pois pälkähästämme — eläimiensä puhdistamiseen ja täyttämiseen.
Challengerilla oli tapana joka aamu lähteä yksinään kävelylle ja palata takaisin merkitsevän juhlallisin ilmein, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku suuri yritys yksinään harteillaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme palmunoksa kädessään ja ihailijattariensa joukko kintereillään sekä vei meidät salaiselle työpaikalleen tehdäkseen selvää meille aikeistaan.
Paikka oli palmulehdon keskessä oleva pieni aukeama. Lehdossa pulppusi sellainen kuohuva liejulähde, jota jo kerran olen kuvaillut. Sen reunamilla oli levällään joukko nahkaviilekkeitä, joita oli leikelty iguanodonin taljasta, sekä suuri ilmaton rakko, joka näytti olevan järvestä pyydystetyn suuren kalaliskon kuivattu vatsalaukku. Rakko oli toisesta päästään neulottu umpeen ja vastakkaisessa päässä oli vain pieni reikä. Muutamia bamburuokoja oli pistetty reikään ja ruokojen toiset päät olivat yhteydessä lähteen liejusta pulpahtelevien kaasukanavien kanssa. Pian alkoi käpristynyt kalvo laajeta ja osoittaa sellaisia kohoamistaipumuksia, että Challenger katsoi parhaaksi kiinnittää sitä pitelevät köydet viereisten puitten runkoihin. Puolessa tunnissa oli muodostunut melko iso ilmasäiliö, ja köysien kiristymisestä ja tempoutumisesta voi päättää, että sillä oli huomattavan suuri kantovoima. Challenger, kuin onnellinen isä esikoisensa äärellä, hymyillen ja itsetietoisen tyytyväisenä partaansa sivellen katseli tehelmäänsä. Summerlee ensin keskeytti hiljaisuuden.
"Ei suinkaan teidän tarkoituksenne, Challenger, mahda olla sellainen, että meidän pitäisi nousta tuohon hökötykseen?" sanoi hän happamasti.
"Tarkoitukseni, rakas Summerlee, on täten osoittaa teille tämän laitteeni kantovoimaisuus, ja tultuanne siitä vakuutetuiksi voitte ilman epäilystä käyttää hyväksenne sen tarjoamia mahdollisuuksia."
"Heittäkää tuollaiset päähänpistot heti mielestänne", sanoi Summerlee hyvin riidanhaluisesti. "Eivät mitkään maailman voimat saisi minua yhtymään mokomaan hassutukseen. Lordi John, minä toivon, että ette myönny tällaiseen mielettömyyteen."