"Ei ole todistettu!" kajahti sama ääni vielä kerran.
Waldron katsoi ihmettelevästi korokkeella istuvien professorien rivin päästä päähän, kunnes hän keksi Challengerin, joka istui tuolissaan taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa ja huvitetun näköisenä, aivankuin hän olisi hymyillyt unissaan.
"Ymmärrän!" sanoi Waldron kohauttaen olkapäitään, "ystäväni professori Challenger sanoi sen", ja yleisön nauraessa jatkoi hän luentoansa, aivankuin tämä seikka olisi selittänyt kaiken, eikä muuta olisi tarvittu.
Mutta siihen ei asia päättynyt. Mitä teitä luennoitsija osuikaan menneitten aikojen asumattomiin seutuihin, johtivat ne aina hänet lausumaan jotakin sukupuuttoon kuolleista olioista ja esihistoriallisesta ajasta, ja heti kuului professorin mylvinä. Kuulijakunta alkoi sitä odottaa ja karjua ihastuneena sen kuuluessa. Nuo ylioppilaita täynnä olevat penkit säestivät ja joka kerta kun Challengerin parta liikahti ennenkuin sana vielä oli ehtinyt kuuluville, huusivat sadat äänet: "Ei ole todistettu", johon kuului vastauksena ainakin yhtä monista suista: "Järjestykseen!", "Hävetkää!" Waldron oli kyllä karaistu luennnoitsija ja voimakas mies, mutta hän menetti otteensa. Hän alkoi empiä, kangertaa, toistaa ennen sanomaansa ajatusta, sotkeutui pitkään lauseeseensa ja kääntyi viimein raivoisana näiden häiriöitten aiheuttajan puoleen.
"Tämä on todellakin sietämätöntä!" huusi hän tähdäten vihaisen katseen korokkeelle. "Minun täytyy pyytää teitä, professori Challenger, luopumaan näistä tyhmistä ja epäkohteliaista keskeytyksistänne."
Salissa tuli hiljaista ja ylioppilaat istuivat ihastuksen valtaamina hiljaa, ollakseen todistajina Olympon korkeitten jumalien välillä syntyneessä riidassa. Challenger kohotti hitaasti suunnattoman ruumiinsa tuolista.
"Minä puolestani pyydän teitä, mr Waldron", sanoi hän, "herkeämään väittämästä sellaista, mikä ei ole täysin yhtäpitävää tieteellisten tosiasioiden kanssa."
Nämä sanat päästivät myrskyn valloilleen. "Hävetkää! Hävetkää!" "Antakaa hänen puhua!" "Ajakaa ulos hänet!" "Työntäkää hänet alas korokkeelta!" "Selvää pilaa!" huudettiin kahta puolta keskeltä naurun hälinää, johon sekoittui voimakkaita paheksumishuutoja. Puheenjohtaja oli hypännyt pystyyn, löi käsiään yhteen ja koetti tulla huomioonotetuksi. "Professori Challenger — henkilökohtaiset — mielipiteet — myöhemmin", olivat kiinnekohdat, jotka voi erottaa tuosta sekasotkusta. Alkuperäinen keskeyttäjä hymyili, siveli partaansa ja istuutui jälleen. Waldron, tulipunaisena ja taistelunhaluisena jatkoi luentoansa. Jos hän joskus lausui jonkin väitteen heitti hän vihaisen silmäyksen vastustajaansa. Tämä näytti nyt nukkuvan rauhallisesti äskeinen leveä onnellinen hymy kasvoillaan.
Viimein loppui luento — arvattavasti aikaisemmin kuin mitä oli aiottu, sillä yleissilmäys oli kiireellinen ja hajanainen. Todistelun lanka oli armottomasti kulunut ja kuulijakunta oli levoton ja odottavainen. Waldron istuutui, ja kuiskuteltuaan pari sanaa puheenjohtajan kanssa astui professori Challenger esiin ja meni korokkeen reunalle. Sanomalehteäni varten kirjoitin hänen puheensa muistiin sanasta sanaan.
"Hyvät naiset ja herrat", alkoi hän, salin takapenkeiltä häntä kaiken aikaa keskeytettäessä. "Pyydän anteeksi, tarkoitin naiset, herrat ja lapset. Anteeksiantamaton virhe, sillä unohdin huomattavan osan kuulijakunnastani", melua, jonka aikana professori seisoi käsi kohotettuna nyökäyttäen hyväntahtoisesti suurta päätään, aivan kuin olisi hän tahtonut antaa joukolle siunauksensa. — "Minua on pyydetty kiittämään sir Waldronia juuri kuulemastamme hyvin eloisasta ja suurta kuvittelukykyä todistavasta esityksestä. Siinä oli erinäisiä kohtia, joiden suhteen minä en voi olla samaa mieltä, ja velvollisuuteni oli toki huomauttaa siitä, kun sellaista esiintyi. Siitä huolimatta on mr Waldron hyvin toteuttanut aikeensa selostaessaan yksinkertaisella ja mieltäkiinnittävällä tavalla planeettamme historiaa yleisen olettamuksen perustalla. Kansantajuiset luennot ovat helposti kuunneltavia, mutta mr Waldron", — tässä hän hymyili ja vilkaisi luennoitsijaan — "suokaa anteeksi minulle, mr Waldron, väitteeni, että ne pakostakin ovat pinnallisia ja harhaan johtavia, koska niiden täytyy soveltua sivistymättömän kuulijakunnan käsittämiskykyyn." — Ironista riemua. — "Kansantajuisia luennoitsijoita voi verrata loiseläimiin." — Mr Waldronin harmistunut vastustava kädenliike. — "He tavoittelevat mainetta tai himoitsevat rahaa työstä, jonka heidän köyhät tuntemattomat veljensä ovat suorittaneet. Joku pieninkin uusi totuus, joka on saatu selville laboratoriossa, yksi ainoa kivi, joka on tieteen temppelirakennukseen liitetty, on arvokkaampi kuin tuollaiset esitykset, jotka voivat huvittaa vapaahetkinä, mutta eivät voi jättää mitään hyödyllisiä tuloksia. En lausu tätä yleistä totuutta millään muotoa erikoisesti halventaakseni mr Waldronia, vaan huomauttaakseni hänelle todellisista arvoista, ettei hän tekisi valtiorikosta." — Kun professori oli ehtinyt niin pitkälle, kuiskasi mr Waldron jotakin puheenjohtajalle, joka puoleksi kohottautui ja lausui joitakin tuimia sanoja vesipullollensa. — "Riittänee jo siitä asiasta!" — Äänekkäitä ja kestäviä suosiohuutoja. — "Siirryn aineeseen, joka on paljon mieltäkiinnittävämpi. Missä kohdissa minä, joka ennen kaikkea olen tutkija, asetin kysymyksenalaiseksi luennoitsijan lausuntojen oikeudenmukaisuuden? Tein sen kosketeltaessa maapallon animalisen elämän eräitten tyyppien olemassaoloa. En puhu aineesta ainoastaan dilettanttina, enkä, saanen sanoa, kansantajuisena luennoitsijana, vaan puhun niinkuin se puhuu, jonka tieteellinen omatunto pakottaa häntä pysymään kiinni tosiseikoissa, sanoessani että mr Waldron on aivan väärässä luullessaan, että koska hän itse ei ole nähnyt niin kutsuttuja esihistoriallisia eläimiä, niitä ei olisi olemassakaan. Ne ovat todellakin, kuten hän sanoi, meidän esi-isiämme, mutta ne ovat, käyttääkseni tätä lausetapaa, meidän aikalaisiamme esi-isiä, joita vielä voi löytää inhoittavine ja kauhistuttavine tuntomerkkeineen, kun vaan on kyllin voimakas ja peloton etsimään niiden olinpaikkoja. Olentoja, joiden luullaan kuuluvan jurakauteen,' ihme-eläimiä, jotka voisivat kerralla nielaista meidän suurimmat ja julmimmat imettäväisemme, on vielä olemassa." — Nyt kuului huutoja: "Pötyä!" "Todistakaa se!" "Kuinka te sen tiedätte?" "Ei pidä paikkaansa!" — "Kuinka minä tämän tiedän, kysytään. Tiedän sen siitä, että olen käynyt niitten salaisissa olinpaikoissa. Tiedän sen, koska olen nähnyt niistä muutamia." — Kättentaputuksia, levottomuutta. Eräs ääni: "Valehtelija!" — "Olenko minä valehtelija?" Yleinen raivokas riemu. "Kuulinko oikein? Sanoiko joku minua valehtelijaksi? Tahtooko se, joka kutsui minua valehtelijaksi, olla ystävällinen ja nousta seisomaan, että opin hänet tuntemaan." — Eräs ääni: "Täällä hän on, sir!" ja joukko ylioppilaita nosti ilmaan viattoman pienen silmälasiniekan, joka kaikin voimin rimpuili vastaan. "Uskalsitteko te kutsua minua valehtelijaksi?" — "En, sir, en!" huusi syytetty ja katosi kuin tuhka tuuleen. "Jos joku täällä salissa olijoista uskaltaa epäillä minun totuudenmukaisuuttani, puhun mielelläni pari sanaa hänen kanssaan luennon päätyttyä." — "Valehtelija!" — "Kuka sanoi niin?" — Taas nostettiin ilmaan tuo viaton huolimatta hänen rimpuilustaan, — "Minä tulen sinne teidän luoksenne —" Nyt huudettiin kuorossa: "Tule, rakas, oi tule!" Tästä keskeytyi puhe hetkeksi, jonka ajan puheenjohtaja seisoi huitoen molemmilla käsillään aivankuin olisi johtanut laulukuoroa. Professori, tulipunaisena kasvoiltaan pullistuneine sieraimineen ja ennenmainittuine partoineen, oli kauhean raivostunut. — "Jokainen suuri keksijä on kohdannut samanlaista epäluuloa — varma hullujen suvun tuntomerkki. Kun teille esitetään tosiasioita, ei teillä ole sitä sisäistä havaintokykyä, sitä kuvitteluvoimaa, joka auttaisi teitä käsittelemään asioita. Te voitte ainoastaan häväistä niitä miehiä, jotka ovat uskaltaneet elämänsä avatakseen uusia aloja tieteelle. Te vainootte profeettoja Galileita, Darwinia ja minua —" Kestävää riemua ja täydellinen keskeytys.