"Teidän alallenne, sir?"
"Kaikilla meillä on oma alamme, ja sotilasala on minun. Minun käsitykseni mukaan me nyt hyökkäämme uuteen maahan, joka voi olla täpötäynnä kaikenlaisia vihollisia, vaikka emme sitä varmasti tiedäkään. Ei ole lainkaan menettelytapani mukaista syöksyä sokeasti vaaraan ilman järjen ja kärsivällisyyden rahtuakaan."
Vastalause oli liian järkevä tullakseen hylätyksi.
Challenger nakkasi niskojaan ja kohautti olkapäitään,
"No, sir, mitä ehdotatte?"
"Ei ole lainkaan mahdotonta, että joku ihmissyöjäheimo piilotteleikse pensaikoissa odottaen aamiaistaan", sanoi lordi Roxton vilkaisten sillan yli. "On parasta ottaa selvä asiasta ennenkun ollaan satimessa. Olkaamme toki iloisia ja toivokaamme, ettei mitään ikävää ole pelättävissä, mutta samalla toimikaamme aivan kuin asianlaita olisi päinvastoin. Malone ja minä laskeudumme jälleen laaksoon noutamaan neljää pyssyä ja Gomezia sekä toista puolirotuista. Sitten joku meistä menee kuilun yli, ja toiset ovat pyssyinensä valmiina häntä auttamaan, jos jotain tapahtuisi hänen ottaessaan selkoa voiko koko seurue mennä toiselle puolelle."
Challenger istuutui puunkannolle ääneen valittaen kärsimättömänä, mutta Summerlee ja minä olimme yksimieliset siinä, että lordi Roxtonilla oli määräämisvalta käytännöllisissä pikkuasioissa. Laskeutuminen oli nyt helppoa, kun köysi oli apuna vaikeimmassa kohdassa. Tunnissa olimme me tuoneet kiväärimme ja pyssymme. Myös puolirotuiset olivat kiivenneet huipulle ja lordi Roxtonin käskystä tuoneet mukanaan ruokavaroja siltä varalta, että tutkimusmatka kestäisi kauan. Kaikilla meillä oli mukanamme täysinäiset patruunalaukut.
"Ja nyt, Challenger, tahdotteko todellakin olla ensimäisenä paikalla?" sanoi lordi Roxton saatuamme valmiiksi kaikki varustukset.
"Olen hyvin kiitollinen teidän armollisesta luvastanne", sanoi professori vihaisena; minä luulen, ettei koskaan ole kukaan niin kovasti asettunut vastustamaan toisen holhousta. "Koska te hyväntahtoisesti tämän sallitte, niin tahdon minä tietysti olla tienraivaajana."
Kirves olalla istuutui Challenger kahtareisin puunrungolle, hyppäsi eteenpäin ja oli pian toisella puolella. Hän kömpi seisaalleen ja heilutti käsivarsiaan ilmassa. "Vihdoinkin!" huusi hän. "Vihdoinkin!" Minä katsoin häntä kauhuissani ja odotin melkein, että joku kauhea olio ryntäisi metsästä ja tappaisi hänet. Mutta mitään muuta ei tapahtunut, kuin että kummallinen kirjava lintu pyrähti lentoon juuri hänen jalkainsa juuresta ja katosi puitten väliin.