Tosiasia oli että intiaanimme monella tavalla olivat viime aikoina osoittaneet olevansa väsyneitä matkaan ja tahtovansa palata kotiinsa. Me käsitimme Zambon puhuneen totta siinä, ettei hän voinut heitä pidättää.
"Pyydä heitä odottamaan huomiseen, Zambo", huusin minä. "Lähetän kirjeen heidän mukanaan."
"Sen kyllä minä teke, sir. Minä lupaa, että he odotta huomiseen", sanoi neekeri. "Mutta mitä minä teke teille nyt?"
Hän sai paljon tehtävää, ja tuo uskollinen mies suoritti kaikki erittäin hyvin. Ensiksi irroitti hän köyden pyökin kappaleista ja heitti sen toisen pään meille. Se ei ollut tavallista vaatenuoraa paksumpi, mutta se oli tavattoman kestävää, ja vaikka emme voineetkaan käyttää sitä siltana, olisi se välttämätön kiipeämistä varten, jos siihen täytyisi ryhtyä. Sitten kiinnitti hän nuoran toiseen päähän ruokatavarakäärön, ja meidän onnistui saada se vedettyä yli kuilun. Täten saimme ruokavaroja viikoksi. Lopuksi kipusi hän alas noutamaan yhtä ja toista tarpeellista — ampumavaroja ja muuta sellaista, jonka onnistuimme saamaan omalle puolellemme heittämällä köyden hänelle ja vetämällä sen taas varovasti takaisin. Oli jo ilta tulossa, kun hän kapusi alas, vakuutettuaan meille, että hän kyllä pidättäisi intiaanit seuraavaan päivään.
Senvuoksi minä melkein koko ensimäisen yöni ylätasangolla vietin kirjoittamalla lyhdyn himmeässä valossa muistiin kaikkea mitä tähän asti on tapahtunut.
Me söimme illallista ja leiriydyimme kallion reunamalle, sammuttaen janomme apollinariksella, jota oli pari pulloa saamissamme laatikoissa. Olisimme mitä kipeimmin tarvinneet vettä, mutta minä luulen, että yksinpä lordi Roxtonillakin oli ollut tänään seikkailuja kylliksi yhden päivän osaksi, niin että kellään meistä ei ollut halua lähteä tutkimaan vierasta maata. Me emme sytyttäneet tulta ja kartoimme kaikkia tarpeettomia ääniä.
Huomenna — tai oikeammin tänään, sillä aamu jo sarastaa kun tätä kirjoitan — lähdemme me ensimäiselle tutkimusmatkallemme tuntemattomaan maahan. Enpä tiedä, koska taas saan tilaisuuden kirjoittaa — saanenko koskaan. Näen että intiaanit vielä ovat tuolla alhaalla, ja olen varma, että uskollinen Zambo kohta tulee noutamaan kirjeeni. Tulkoon tämä onnellisesti perille!
P. S. Mitä enemmän asemaamme ajattelen, sitä lohduttomammalta se tuntuu. En näe mitään palaamismahdollisuutta. Jos ylätasangon reunalla kasvaisi joku korkea puu, niin voisimme kaataa sen ja käyttää sitä paluusiltana, mutta viidenkymmenen sylen alalla reunasta ei kasva ainoatakaan sellaista. Yhdistyneet voimamme ovat liian heikot sellaisen kuljettamiseen. Nuora on tietysti liian lyhyt ulottuakseen maahan asti. Ei, asemamme on toivoton — aivan toivoton!
KYMMENES LUKU
Hämmästyttäviä kokemuksia.