Olen sanonut, että häkissä oli katto kuten etuseinäkin, ja tämä katto jäi aina paikoilleen, kun etuseinä kiertyi raostansa ulos käytävään. Kattona oli muutaman tuuman päähän toisistaan kiinnitettyjä rautakankia, joita yhdisti vankka teräslankaverkko, ja sitä kannatti kumpaisessakin päässä jyhkeä tukipylväs. Se levisi nyt laajan, ristikkoisen katoksen tavoin nurkassa kyyröttelevän olennon yli. Tämän rautaisen hyllyn ja kammion laen väliä oli noin kaksi tai kolme jalkaa. Jos vain pääsisin tuonne ylös kankien ja laen lomaan, niin minulla olisi yksi ainoa hyökkäykselle altis puoli. Olisin turvattu takaa ja kumpaiseltakin sivulta. Ainoastaan avoimelta edustalta voitaisiin päästä kimppuuni. Siellä minulla tosin ei ollut minkäänlaista suojaa; mutta ainakin olisin poissa pedon tieltä sen alkaessa kierrellä luolassaan. Sen täytyisi minua saavuttaakseen poiketa tolaltaan. Nyt tai ei koskaan oli yritys tehtävä, sillä pimeässä se kävisi mahdottomaksi. Kurkkuani kuroi ponnahtaessani ylös, mutta sain lujasti kiinni rautaisesta reunasta ja heilautin itseni läähättäen sen yli. Kiemurtelin solaan kasvot alaspäin, ja huomasin katselevani suoraan kissan kamaliin silmiin ja haukotteleviin leukoihin. Sen haiseva hengitys huokui kasvoihini kuin myrkkykeitoksen höyry.
Mutta se näytti pikemmin uteliaalta kuin vihaiselta. Notkeasti koukistaen pitkää mustaa selkäänsä se kohosi seisaalleen, ojenteli jäseniään, nousi sitten takajaloilleen, toinen etukäpälä seinää vasten, ja kohottaen toisen sivalsi kynsillään allani olevaa lankaverkkoa. Yksi terävä, valkea koukku viilsi läpi housujeni — voin mainita, että olin vielä iltapuvussani — ja uursi vaon polveeni. Sitä ei oltu tarkotettu hyökkäykseksi, vaan pikemmin kokeeksi, sillä minun päästettyäni kimeän tuskanhuudahduksen laskeusi se jälleen jaloilleen, hypähti nopsasti huoneeseen ja alkoi joutuisasti kävellä ympäri lattiata, tuon tuostakin vilkaisten minuun päin. Minä puolestani työnnyin taaksepäin, kunnes sain selkäni seinää vasten, puristuen mahdollisimman pieneen tilaan. Mitä kauvemmas pääsin, sitä vaikeampi sen oli hyökätä kimppuuni.
Se näytti nyt liikkeelle jouduttuaan kiihtyneemmältä ja juoksenteli nopeasti ja äänettömästi yhä ympäri ja ympäri luolassaan, yhtämittaa kulkien rautaisen alustani alitse. Oli ihmeellistä nähdä noin ison möhkäleen liikkuvan kuin varjo, sen samettisten käpäläin sipsutellessa melkein ihan äänettömästi. Kynttilän liekki hiipui matalaksi — niin matalaksi, että tuskin saatoin nähdäkään naapuriani. Ja sitten se viimeisen kerran lehahdettuaan sammui kokonaan. Pimeys verhosi minut ja pedon!
Ihminen saa paremmin kestetyksi vaaraa, kun tietää tehneensä kaiken mikä oli mahdollista. Silloin ei auta muu kuin tyynesti odottaa asian kehitystä. Tässä tilaisuudessa ei ollut suojan mahdollisuutta missään muualla kuin juuri nykyisessä olinpaikassani. Ojentautuen suoraksi minä siis makasin äänettömänä ja hengitystäni pidätellen siinä toivossa, että peto kenties unohtaisi minut, ellei mikään sitä minusta muistuttaisi. Kello oli arveluni mukaan jo kaksi. Neljältä valkenee päivä. Kahden tunnin kuluttua pelastuisin pimeydestä.
Ulkona riehui vielä myrsky, ja sade pieksi pieniä ikkunoita herkeämättä. Kammiossa tuntui myrkyllinen ja tunkkainen löyhkä huumaavalta. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Yritin ajatella muita asioita — mutta yhdellä ainoalla oli kylliksi voimaa kääntääkseen mieleni pois kamalasta asemastani. Se oli serkkuni konnuuden muisteleminen, hänen suunnattoman teeskentelynsä, hänen katalan vihansa. Tuon hilpeän naamarin alla väijyi keskiaikaisen salamurhaajan henki. Ja asiata pohtiessani näin selvemmin, kuinka viekkaasti teko oli suunniteltu. Hän oli näköjään käynyt levolle muiden mukana. Epäilemättä oli hänellä todistajia siihen. Sitte hän oli heidän tietämättään pujahtanut biljardihuoneeseen, houkutellut minut tähän satimeen ja jättänyt minut kuoleman uhriksi. Hänen selityksensä olisi aivan yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut biljardihuoneeseen tupakoimaan. Olin omin päin mennyt vilkaisemaan kissaa. Olin astunut huoneeseen huomaamatta, että häkki oli avoinna, ja syöksynyt surman suuhun. Miten voitaisiin rikos saada hänen syykseen? Epäiltäisiin ehkä — mutta todistaminen olisi mahdotonta!
Kuinka verkalleen nuo kaksi kauheata tuntia kuluivatkaan! Kerran kuulin hiljaista rahinaa, jolloin otaksuin elukan nuoleskelevan turkkiansa. Useasti kimmelsivät nuo vihertävät silmät minua kohti pimeästä, mutta eivät kiinteänä tuijotuksena, ja aloin yhä lujemmin toivoa, että peto oli unohtanut läsnäoloni taikka ei ollut siitä millänsäkään. Vihdoin tunkeusi ikkunoista mitä himmein valon sarastus; ensin kuvastuivat ikkunat hämärästi kahtena harmaana neliönä mustaan seinään, sitten haalistui harmaja valkeaksi, ja saatoin jälteenkin nähdä julman kumppanini. Ja kovaksi onneksi saattoi sekin nähdä minut!
Huomasin oitis, että se oli paljoa vaarallisemmalla ja hyökkäävämmällä päällä kuin sen viimeksi nähdessäni. Aamukylmä oli sitä ärsyttänyt, ja samalla kiusasi sitä nälkä. Ehtimiseen muristen se asteli nopeasti edes takaisin sitä huoneen sivua, joka oli pakopaikastani loitoinna, viikset vihaisesti siirollaan ja häntä kiihkeässä huiskeessa. Nurkissa kääntyessään se aina muljautti minuun hirvittävää uhkaa salamoivan katseen verenhimoisista silmistään. Silloin tiesin, että se aikoi tehdä minusta lopun. Mutta huomasin vielä siinäkin hädässä ihailevani hornamaisen olennon notkeata soreutta, sen pehmeästi aaltoilevia liikkeitä, sen kauniiden kylkien kiiltoa, sysimustasta turvasta riippuvan kiiltävän kielen tulipunaisena vipajavaa hehkua. Ja kaiken aikaa nousi nousemistansa yhä tuimemmaksi otuksen uhkaava murina. Tiesin ratkaisun olevan käsillä.
Surkea oli hetki moisen kuoleman kohtaamiselle — kylmä, pohjattoman lohduton, hytisyttäen minua keveässä iltapuvussani rautaisella kidutuslavallani. Koetin reipastua vastaanottamaan kohtaloni, kohottamaan sieluni kaiken maallisen herraksi, ja samalla kertaa, aivan toivottomaan tilaan joutuneen miehen selväjärkisyydellä, aloin silmäillä ympärilleni, nähdäkseni oliko vielä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Yksi seikka oli minulle selvä. Jos häkin etuseinä olisi vain jälleen paikoillaan, niin löytäisin sen takaa varman suojan. Olisiko mahdollista kiskoa se paikoilleen? Uskalsin tuskin liikkua, peläten siten saavani pedon kimppuuni. Hitaasti, hyvin hitaasti, ojensin käteni eteenpäin, kunnes sain tarttuneeksi edustan reunaan, jonka viimeinen kanki ulkoni seinän raosta. Ihmeekseni se totteli nykäisyäni aivan helposti. Tietysti oli sen vipuaminen ulos käynyt serkulleni vaikeaksi siitä syystä, että minä olin voimieni takaa hangottelemassa vastaan. Vedin jälleen, ja aitaus siirtyi kolme tuumaa. Se nähtävästi lipui rattailla. Taaskin tempaisin… ja silloin kissa teki hyökkäyksensä!
Se kävi niin nopeasti, niin äkillisesti, etten sitä ollenkaan havainnut. Kuulin vain vihaisen ärähdyksen, ja siinä silmänräpäyksessä olivat nuo hehkuvat keltaiset silmät ja litteä musta pää punaisine kielineen ja välkkyvine hampaineen minun saatuvillani. Otuksen paino tärisytti alustanani olevia rautakankia, kunnes ajattelin (mikäli moisena hetkenä saatoinkaan ajatella) niiden sortuvan alas. Kissa huojui siinä tovin, pää ja etukäpälät ihan likelläni, takakäpälillään haroen tukea ristikon reunasta. Kuulin kynsien raappivan rautalankaverkkoa, ja pedon hengitys ellotti ilkeästi. Mutta sen hyppy oli ollut väärin laskettu. Se ei kyennyt säilyttämään asemaansa. Vähin erin, irvistellen raivosta, ja vimmatusti kynsien kankia, se painui taaksepäin ja romahti raskaasti lattialle. Vonkaisten se pyörähti heti minuun päin ja kyyristyi uuteen hyppäykseen.
Tiesin kohtaloni tulevan ratkaistuksi muutamassa silmänräpäyksessä. Viholliseni oli oppinut kokeestaan. Se ei tule enää hyökkäämään harhaan. Minun täytyi toimia nopsasti, pelottomasti, jos mielin mahdollisesti säilyttää henkeni. Siekailematta tein suunnitelmani. Riisuen takkini heitin sen alas pedon pään yli. Samassa silmänräpäyksessä pudottausin reunalta alas, tartuin etuseinän päähän ja kiskoin sitä hurjalla ponnistuksella.