Se heltisi liikkeelle keveämmin kuin olisin voinut odottaakaan. Ryntäsin huoneen poikitse, vieden sen mukanani; mutta kun kiireessäni olin joutunut aidan ulkopuolelle, niin pysyi asemani samana rynnäkössänikin. Muutoin olisin saattanut pelastua naarmutta. Nyt syntyi silmänräpäyksen pysähdys, kun seisautin aitauksen ja yritin pujahtaa jättämästäni aukosta häkkiin. Se hetki riitti suomaan elukalle aikaa singota syrjään takkini, jolla olin sen sokaissut, ja hyökätä päälleni. Syöksähdin sisälle lomasta ja tempaisin aitauksen kiinni takanani, mutta se sai isketyksi sääreeni ennenkuin ehdin vetää sitä kokonaan sisälle. Jäntevän käpälän sivallus repäisi irti pohkeeni kuin höylä pyöräyttää puusta lastun. Seuraavassa hetkessä makasin verta vuotaen ja pyörtymäisilläni saastaisissa oljissa, ystävällinen kankirivi minun ja pedon välillä, joka mielettömästi reutoi sitä vastaan.
Liian pahasti haavottuneena, voidakseni liikkua, ja huumaannuksesta kykenemättömänä tuntemaan pelkoa, minä voin ainoastaan lojua enemmän kuolleena kuin elävänä ja katsella ahdistajaani. Se painoi mustan, leveän rintansa kankia vastaan ja ongiskeli minua käpäläkoukuillaan kuten olen nähnyt kissanpojan pitelevän hiirenloukkua. Se viilteli vaatteitani, mutta ei kyennyt ihan saavuttamaan minua, venyttelipä raajojansa miten ahnaasti tahansa. Olen kuullut isojen raatelijain aikaansaamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta, ja sain sitä nyt kokea, sillä minä olin menettänyt kaiken yksilöllisyyden tunteen ja seurasin kissan ponnistuksia ihan kuin sivullinen katsoja harkitsee toisen mahdollista onnistumista tai tappiota. Sitten uupui mieleni vähitellen omituisiin, harhaileviin unelmiin, joihin tuo musta naama ja punainen kieli palasivat, ja niin vaivuin hourioon, liian kovasti koeteltujen siunattuun huojennukseen.
Jälkeenpäin ajateltuani tapausten kulkua päättelen olleeni tajuttomana pari tuntia. Minut herätti sama kirskuva risahdus, joka oli ollut kamalan kokemukseni enteenä. Se oli vieterilukon narina. Ennenkuin aistini olivat kyllin selvät täydellisesti tajuamaan näkemääni, käsitin serkkuni pyöreiden, hyväntahtoisten kasvojen tirkistelevän avoimesta ovesta. Häntä nähtävästi ällistytti näky. Kissa kyyristelihe lattialla. Minä lojuin paitahihasillani häkissä seljälläni, housut rihmoiksi revittynä ja suuri verilammikko ympärilläni. Voin vieläkin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa, joita aamun aurinko valaisi. Hän kurkisti minuun, ja kurkisti taas. Viimein sulki hän oven ja eteni häkin luo nähdäkseen olinko todella kuollut.
En voi mennä sanomaan mitä tapahtui. En siinä tilassa kelvannut todistajaksi tai pätenyt tarkkaamaan tapauksia. Voin ainoastaan sanoa äkkiä tajunneeni, että hänen kasvonsa olivat kääntyneet pois minusta — että hän katseli elukkaan päin.
"Hyvä Tommyseni!" hän huudahti. "Vanha kelpo Tommy!"
Sitten hän läheni häkin seinää, selkä yhä minuun päin.
"Alas, tyhmä peto!" karjui hän. "Alas, kuuletko! Etkö tunne isäntääsi?"
Äkkiä muistuivat minunkin herpautuneisiin aivoihini hänen sanansa, kun hän kertoi, että veren maku tekisi kissasta paholaisen. Minun vereni oli sen saanut aikaan, mutta hänen oli siitä joutuminen turmioon.
"Pois!" hän kirkui. "Heitä irti, senkin riivattu! Baldwin! Baldwin!
Oih, Jumalani!"
Ja sitten kuulin hänen kaatuvan, ja nousevan, ja taas kaatuvan, samalla kuin korvaini juuressa ritisi kuin säkkejä revittäessä. Hänen kirahduksensa heikkenivät, kunnes hupenivat ärisevään ärjynään. Ja luultuani hänen jo kuolleen näin vielä kuin painajaisena ympäri huonetta hurjasti juoksentelevan sokaistun, revellyn ja veressä lionneen olennon — ja se oli minulle viimeinen vilahdus hänestä ennenkuin jälleen pyörryin.