Parantumiseni vei useita kuukausia — enkä oikeastaan voi sanoa parantuneenikaan, sillä minä kuljen päivieni loppuun asti sauvan varassa, joka on muistonani brasilialaisen kissan seurassa vietetystä yöstä. Tallirenki Baldwin ja muut palvelijat eivät voineet älytä mitä oli tapahtunut, kun isäntänsä kuolonhuutojen kutsumina näkivät minut rauta-aidan takana ja hänen jäännöksensä — jotka he jälkeenpäin niiksi tunsivat — oman hoidokin kynsissä. He torjuivat pedon kuumennetuilla raudoilla ja sitten ampuivat sen oviluukulta ennenkuin saivat minut lopullisesti vapautetuksi. Minut kannettiin makuuhuoneeseeni, ja siellä, murhaajakseni yrittäneen miehen katon alla, huojuin elämän ja kuoleman vaiheilla viikkokausia. Cliptonista oli haettu lääkäri ja Lontoosta sairaanhoitajatar, ja kuukauden kuluttua voitiin minut kantaa asemalle, jotta pääsin takaisin asuntooni Grosvenor-rakennukseen.
Sairauteni ajalta on minulla yksi muisto, joka olisi saattanut kuulua kuvana hourintani loihtimaan ainiaan vaihtuvaan sarjaan, ellei se olisi niin selvänä syöpynyt sieluuni. Eräänä yönä avautui sairaanhoitajattaren poissa ollessa kamarini ovi ja sisälle pujahti mustaan surupukuun verhoutunut pitkä nainen. Hän astui lattian poikki luokseni, ja hänen painaessaan kelmeät kasvonsa alemmaksi näin yölampun hämyssä, että tulija oli serkkuni brasilialainen puoliso. Hän tuijotti tiukasti kasvoihini ystävällisempänä kuin olin hänet koskaan havainnut.
"Oletteko tajullanne?" kysyi hän.
Nyökkäsin heikosti — sillä minä olin vielä kovin voipunut.
"No niin, minä halusin ainoastaan sanoa teille, että saatte syyttää itseänne. Enkö tehnyt puolestanne kaikkea voitavaani? Alun pitäen yritin häätää teitä talosta. Koetin kaikin keinoin, mitä miestäni kavaltamatta saatoin ajatella, pelastaa teitä häneltä. Tiesin, että hänellä oli syy toimittaa teidät tänne. Tiesin, ettei hän enää päästäisi teitä pois. Kukaan ei tuntenut häntä niinkuin minä, joka olin yhtämittaa saanut kärsiä hänen tähtensä. En uskaltanut ilmaista teille kaikkea tätä. Hän olisi tappanut minut. Mutta panin parhaani puolestanne. Asiain käännyttyä tälle tolalle olette osottautunut parhaaksi ystäväkseni. Olette vapauttanut minut, oltuani jo siinä uskossa, että pelastuisin ainoastaan kuolemani kautta. Minua surettaa vammanne, mutta en voi itseäni siitä moittia. Sanoinhan teitä pöllöksi — ja pöllö te olette ollut." Hän hiipi ulos huoneesta, tuo katkera kummallinen muukalainen, enkä enää saanut häntä nähdä. Miehensä omaisuuden jäännöksen keralla hän palasi synnyinmaahansa, ja olen kuullut hänen sittemmin sulkeutuneen Pernambucon luostariin.
Vasta jonkun aikaa Lontoossa oltuani takasivat lääkärit minut niin tervehtyneeksi, että saatoin ryhtyä hoitamaan asioitani. Lupa ei ollut minulle kovinkaan mieluisa, sillä pelkäsin siitä merkkiä velkojeni rynnäkölle; mutta ensimäisenä käytti sitä lakimieheni Summers.
"Minua suuresti ilahuttaa nähdä hra lordin näin hyvin parantuneen", lausui hän. "Olen kauvan odotellut saada ilmaista onnitteluni."
"Mitä tarkotatte, Summers? Ei ole nyt aika leikintekoon."
"Tarkotan mitä sanon", hän vastasi. "Te olette ollut lordi Southerton nämä kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme toipumisenne hidastuvan, jos saisitte sen ennen aikojaan tietää."
Lordi Southerton! Englannin rikkaimpia ylimyksiä! En voinut uskoa korviani. Sitten johtui mieleeni sairauteni aika ja arvoni perimisen yhden-aikaisuus loukkaantumiseni kanssa.