"Lordi Southerton lienee siis kuollut niihin aikoihin kuin minä sain vammani?"
"Hän kuoli juuri samana päivänä." Puhuessaan silmäili Summers minua kiinteästi, ja olen vakuutettu siitä — sillä hän oli hyvin ovela mies — että hän oli arvannut asian oikean laadun. Hän pysähtyi tuokioksi ikäänkuin odottaen minua ilmaisemaan hänelle salaisuuteni, mutta minä en nähnyt mitään hyvää moisen sukutahran paljastamisesta.
"Niin, perin kummallinen yhteensattuma", jatkoi hän, sama tietävä katse silmissään. "Tietänette että serkkunne Everard King oli teidän jälkeenne lähin perillinen. Jos nyt hänen sijastaan te olisitte joutunut tuon tiikerin, tai mikä otus se olikaan, revittäväksi, niin silloin tietysti olisi hän nyt ollut lordi Southerton."
"Epäilemättä", myönsin minä.
"Ja hän osotti suurta harrastusta asiaan", kertoi Summers. "Satun tietämään, että edesmenneen lordi Southertonin kamaripalvelija oli hänen palkkaamansa, ja että hän sai tältä aina muutaman tunnin väliajoin sähköteitse tietoja lordin sairauden kehittymisestä. Siihen aikaan olitte siis hänen luonansa. Eikö ole omituista, että hän tahtoi niin täsmällisiä tietoja, vaikka tiesi teidät välittömäksi perilliseksi?"
"Hyvin omituista", vastasin minä. "Ja nyt, Summers, jos tuotte tänne kaikki laskuni ja tukun maksuosotuksia täytettäväkseni, niin ryhdymme laittamaan asioita kuntoon."
Kaviaari-ruukku.
Oli piirityksen neljäs päivä. Ampuma- ja ruokavarat lähenivät loppuansa kumpaisetkin. Boksari-kapinan äkkiä leimahdettua kautta pohjoisen Kiinan tohisevaksi kulovalkeaksi olivat syrjäisissä maakunnissa hajallaan asuneet harvat eurooppalaiset sulloutuneet lähimpään puolustuskelpoiseen paikkaan ja ponnistelleet henkensä edestä, kunnes apu saapui — tahi kunnes se jäi saapumatta. Jälkimäisessä tapauksessa on parempi olla virkkamatta sen enempää heidän kohtalostaan. Edellisessä he palasivat maailmaan ihmisinä, joiden kasvot ilmaisivat heidän sangen läheltä katselleen sellaista loppua, joka ainiaan uudistuu heidän unessaan.
Itshau oli ainoastaan viidenkymmenen engl. penikulman päässä rannikolta, ja Liantongin lahdessa oli europpalainen laivasto-osasto. Sentähden tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului maassasyntyneitä kristittyjä ja rautatiemiehiä, päällikkönä saksalainen upseeri ja hänen tukenaan viisi europpalaista siviilihenkilöä, piteli uljaasti puoliaan siinä vakaumuksessa, että apujoukon täytyi piankin hyökätä heidän luokseen matalien harjanteiden ylitse idästä. Noilta harjanteilta näkyi meri, ja merellä olivat heidän aseestetut maanmiehensä. Eivätpä he siis toki voineet tuntea itseänsä hyljätyiksi. Urhein mielin he pitivät pienoisen europpalaisen korttelin murenevien tiilimuurien ampumareikiä miehitettyinä ja pommittelivat ripeästi, joskin tehottomasti, boksarien nopeasti eteneviä piiritysvalleja. Oli varmaa, että he päivässä tai parissa häätyisivät keinottomiksi, mutta yhtä varmaahan oli, että apukin päivässä tai parissa saapuisi. Se saattoi tapahtua hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, mutta kukaan ei kertaakaan rohjennut vihjata, ettei pelastus ehtisi ajoissa. Tiistai-iltaan asti ei kuulunut ainoatakaan epäilyn sanaa.
On totta, että keskiviikkona heidän vankka luottamuksensa itäisten harjanteiden takana tekeillä oleviin hankkeisiin oli hieman heikontunut. Harmajat rinteet levisivät karuina ja enteettöminä, kuolettavien vallien työntyessä yhä lähemmäksi, niin lähelle, että saattoi pienintäkin kammoksuttavaa piirrettä myöten erottaa rumat kasvot, jotka suojuksien reunoilta kirkuivat heille sadatuksiansa. Sitä meteliä ei sitten enää niin joukolla jatkettu, kun nuori lähetystön virkamies Ainslie pienellä sievällä urheilukiväärillään varustettuna oli asettunut kirkon matalaan torniin ja omistanut aikansa kiusan heikentämiseen. Mutta äänetön piiritys tehoaa mieleen vielä voimakkaammin kuin meluinen, ja vakaasti, vastustamattomasti, välttämättömästi kiertyi kiinteämmäksi tiilikivien ja lohkareitten varuskehä. Pian pääsevät nuo pikku muurit siirtymään niin lähelle, että hurjistuneet miekkamiehet yhdellä ainoalla rynnäköllä suoriutuvat puolustajien heikosta vallituksesta. Asema näytti keskiviikko-iltana varsin synkeältä. Eversti Dresler, entinen saksalainen jalkaväen soturi, käyskeli järkkymättömän näköisenä, mutta sydän lyijynraskaana. Ralston, rautatieläinen, valvoi puoleen yöhön jäähyväiskirjeitä kyhäillen. Professori Mercer, vanha hyönteistutkija, oli entistään vielä vaiteliaampi ja yrmeämpi. Ainslie ilkamoitsi vähemmän. Seurueesta olivat ylipäätään rauhallisimpia naiset — miss Sinclair, skotlantilaisen lähetys-aseman sairaanhoitajatar, mrs. Patterson ja hänen kaunis tyttärensä. Tyynenä esiintyi myöskin isä Pierre, ranskalaiselta lähetys-asemalta, kuten oli luonnollistakin miehen, joka piti marttyyriutta kunnian kruununa. Muurien ulkopuolella ulvovat boksarit häiritsivät häntä vähemmän kuin hanakan skotlantilaisen presbyteerisaarnaajan Pattersonin pakollinen läheisyys, miehen, jonka, kanssa hän oli kymmenen vuotta rimpuillut alkuasukasten sieluista. He sivuuttelivat toisiansa nyt käytävissä kuin koira kissaa, ja kumpikin piti toista valppaasti silmällä, jotta hän ei vielä juoksuhaudoissakin näpistäisi kilpailijan katraasta jotakuta lammasta kuiskimalla kerettiläisyyttä sen korvaan.