Mutta yö kului ilman ratkaisevaa käännettä, ja torstaina kaikki oli jälleen kirkasta. Ainslie se ensimäisenä oli ylös torniinsa kuullut etäistä tykkien jyskettä. Sitten sen kuuli Dresler ja puolen tunnin kuluttua se kajahteli kaikkienkin korviin — tuo voimallinen raudan ääni, joka huhuili heille kaukaa ja käski heitä pysymään hyvällä mielellä, koska apu oli lähenemässä. Oli ilmeistä, että laivoista maihin astunut joukko oli edennyt pitkän matkan varustusta kohti. Se ei saavu tuntiakaan liian aikaisin. Patruunat olivat melkein kaikki käytetyt. Puoleen vähennetyt ruoka-annokset hupenevat pian vielä mitättömämpään määrään. Mutta eihän kannattanut nyt sitä surra, kun pelastus oli taattu. Sinä päivänä ei mitään rynnäkköä tullut tapahtumaan, koska enimpien boksarien nähtiin parveilevan sille taholle, mistä ampuminen kuului, jättäen piiritysvallien pitkät rivit äänettömiksi ja autioiksi. He saattoivat senvuoksi kaikki kokoontua puoliselle hilpeänä, puheliaana seurueena, tulvillaan sitä elämän iloa, joka kirkkainna säihkyy kuoleman varjon viistäessä likeltä ohitse.
"Kaviaari-ruukku!" esitti Ainslie. "Hei, professori, laittakaapas pöytään kaviaari-ruukkunne!"
"Potztausend, niin!" murahti vanha Dresler. "Onpa tosiaan jo aika maistella tuota kuuluisata ruukkua."
Naiset yhtyivät pyyntöön, ja pitkän, niukasti varustetun pöydän joka laidalta sateli kaviaarin tilauksia.
Oli outo aika vaatia moista herkkua, mutta syy on pian kerrottu. Professori Mercer, vanha kalifornialainen hyönteistutkija, oli päivää tai paria kapinan edellä San Franciscosta saapuneessa tavaralaatikossa saanut ruukullisen kaviaaria. Kun kaikki ruokavarat tehtiin yhteisiksi ja vähin erin jaettiin, pantiin tämä ainoa herkku ja kolme samassa laatikossa ollutta Lachryma Christi-pulloa yhteisestä päätöksestä erilleen, varattuina viimeistä iloista ateriaa varten, joka oli nautittava silloin kun vaaran loppuminen oli näkyvissä. Heidän juuri istuutuessaan pöytään kajahteli heidän korviinsa pelastavien kanuunain jymy — ylellisempää päivällismusiikkia heille kuin mitä Lontoon hienoinkaan ravintola olisi voinut tarjota. Ennen iltaa ovat he varmasti pelastettuja. Miksei siis höystettäisi heidän kuivaa kannikkaansa tällä maukkaalla säilykkeellä?
Mutta professori ravisti vanhaa kyhmyistä päätään ja myhäili tutkimatonta hymyänsä.
"Parempi odottaa", hän vastasi.
"Odottaa! Miksi odottaa?" vastusteli seurue.
"Heillä on vielä pitkä matka tultavana", selitti professori.
"He ovat täällä viimeistään illalliseksi", arveli Ralston, terävä, kasvoiltaan lintua muistuttava mies, jolla oli kirkkaat silmät ja pitkä ulkoneva nenä. "He eivät enää voi olla meistä kymmentä penikulmaa etäämpänä. Jos he etenisivät vaikkapa vain kaksi penikulmaa tunnissa, niin he joutuisivat perille seitsemältä."