"Taipaleella tulee taistelu", huomautti eversti. "Täytyy varata pari kolme tuntia taistelulle."
"Ei puoltakaan tuntia", huudahti Ainslie. "He marssivat kyllä mokomien läpi kuin ei heitä olisi niillä mainkaan. Mitä voivat nuo lurjukset sytytinpyssyineen ja miekkoineen nykyaikaisten aseitten edessä?"
"Se riippuu apujoukon johtajasta", virkkoi Dresler, "Jos heillä on ollut onni saada saksalainen upseeri — —"
"Englantilaisesta minä menen takuuseen!" huusi Ralston.
"Ranskalaista laivastonpäällikköä kiitetään erinomaiseksi sodankävijäksi", huomautti isä Pierre.
"Johtajasta minä viisi", tokaisi rehentelevä Ainslie. "Mr. Mauser ja mr. Maxim ne keksimiensä aseitten kautta vievät meidät voittoon, ja heidän ollessaan puolellamme ei yksikään johtaja voi joutua harhaan. Sanonpa että he vain pyyhkäisevät kapinajoukon tien sivuun ja kävelevät sen keskitse. Siispä, professori, esille ruukkunne!"
Mutta vanha tiedemies ei ollut vakuutettu.
"Säästämme sen illalliseksi", intti hän.
"Lopultakin", lausui mr. Patterson verkallisella, skotlantilaisella säntillisyydellään, "osotamme kohteliaisuutta vieraillemme — apujoukon upseereille — jos meillä on jotakin kelpaavaa ravintoa asetettavana heidän eteensä. Yhdyn professoriin siinä, että säästämme kaviaarin illalliseksi."
Esitetty syy vaikutti heidän vieraanvaraisuudentunteeseensa. Oli jotakin miellyttävän ritarillistakin ajatuksessa, että heidän ainoa pikku makupalansa säästettäisiin heidän pelastajainsa aterian särpimeksi. Ei enää puhuttu kaviaarista.