Eversti nousi, ja taasenkin hän puristi professorin kättä.
"Te puhutte järkeä", hän sanoi. "Olette miehuullinen, voimakas mies ja osaatte päättää. Niin, kautta Jumalan, te olisitte ollut minulle suurena apuna, jos asiat olisivat toisin kehittyneet. Olen useasti pohtinut tätä pulmaa aamun aikaisina tunteina, mutta en tiennyt miten menetellä. Mutta olisipa meidän jo pitänyt kuulla Ainslien laukaukset; lähden katsomaan."
Jälleenkin istui vanha tiedemies yksinään ajatuksissaan. Vihdoin, kun ei apujoukon kanuunia eikä pelastajien lähenemisen merkkiä kuulunut, hän nousi lähteäkseen itse valleille tiedustelemaan. Silloin lensi ovi auki ja eversti Dresler hoiperteli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kelmeät ja hänen rintansa kohoili kuin juoksemisesta uupuneen miehen. Tarjotinpöydällä oli konjakkia ja hän siemasi lasillisen, vaipuen sitten raskaasti tuolille istumaan.
"No", virkkoi professori kylmästi, "he eivät ole tulossa?"
"Ei, he eivät voi tulla."
Oli minuutin tai parin hiljaisuus, miesten tuijottaessa toisiinsa.
"Tietävätkö kaikki?"
"Ei kukaan muu kuin minä."
"Miten saitte tiedon?"
"Olin muurilla lähellä hyökkäys-ovea — pientä ruusutarhaan johtavaa puuveräjää. Näin jonkun ryömivän pensaikossa. Ovelle koputettiin. Avasin sen. Siellä oli kristitty tatarilainen, pahojen miekanhaavojen uuvuttama. Hän oli tullut taistelusta. Laivastonpäällikkö Wyndham, englantilainen, oli hänet lähettänyt. Apujoukko oli pysäytetty. Heiltä oli ampumavarat melkein lopussa. He olivat asettuneet kaivamiinsa juoksuhautoihin ja lähettäneet hakemaan laivoista lisää. Täytyy kulua kolme päivää ennenkuin he kerkiävät tänne. Siinä oli kaikki. Mein Gott! se oli kylliksi."