"Mutta entäs jos boksarit hyökkäävät kimppuumme ennen huomis-aamua?" huudahti Ralston ärtyneellä äänellä. "Ovatpa nuo lemmon hulluja, kun eivät tunkeudu perille asti! Senkin laiskurit, joutaisivat sotaoikeuden eteen joka mies."
"Olemme täydessä turvassa", virkkoi Ainslie. "Ahdistajamme ovat saaneet kovan kolauksen. Näemme heidän kantavan haavotettujansa sadoittain harjanteen yli. Heillä on ollut suuri mieshukka. Eivät he ennen aamua käy hyökkäämään."
"Ei, ei", vakuutti eversti; "on varmaa, että he eivät ennen aamua käy hyökkäämään. Palatkaa sentään vartiopaikoillenne. Emme saa jättää ainoatakaan kohtaa suojattomaksi." Hän poistui huoneesta muiden mukana, mutta vilkaisi ovella taaksensa, ja hänen silmänsä kohtasivat hetkeksi vanhan professorin katseen. "Jätän kaiken teidän käsiinne", oli niiden sähköttämä sanoma. Tuiman jäykkä hymy oli vastauksena.
Ehtoopäivä kului boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään. Eversti Dreslerille oli selvää, että heidän tavaton hiljaisuutensa ainoastaan ilmaisi heidän keräilevän takaisin joukkojansa äskeisestä taistelusta, varustautuaksensa lopulliseen ryntäykseen piiritettyjen tuhoamiseksi. Kaikista muista näytti piiritys todellakin päättyneeltä, ahdistajien masennuttua kärsimästänsä mieshukasta. Iloinen ja hälisevä oli senvuoksi seurue, joka kokoontui illallispöydän ääreen, jolloin nuo kolme Lachryma Christi-pulloa ja kuuluisa kaviaariruukku lopultakin avattiin. Se oli iso säiliö, ja vaikka kukin sai herkkua ruokalusikallisen, niin ei se kuitenkaan vielä loppunut. Ralston, tunnettu herkuttelija, sai kaksinkertaisen annoksen. Hän nokiskeli sitä kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin otti toistamiseen. Professori itse nautti suuren lusikallisen, ja eversti Dresler, tiukasti silmäillen häntä, teki samaten. Naiset maistelivat halukkaasti, ainoana poikkeuksena miss Patterson, joka ei pitänyt sen suolaisesta, kirpeästä mausta. Professorin vieraanvaraisista pyytelyistä huolimatta hänen annoksensa pysyi melkein koskemattomana lautasen laidalla.
"Te ette pidäkään pikku herkustani. Se on minulle pettymys, säilytettyäni sitä miellyttääkseni teitä", puheli vanhus. "Pyydän että syötte kaviaarinne."
"En ole konsanaan ennen sitä maistanut. Epäilemättä oppisin pitämään siitä aikanaan."
"No, alkakaa nyt opetella. Ryhtykää nyt kehittämään makuanne. Tehkää se, olkaa hyvä!"
Kauniin Jessie Pattersonin kirkkaat kasvot säihkyivät aurinkoista, veitikkamaista hymyä.
"Kuinka hartaasti te pyydättekään!" hän nauroi. "En aavistanutkaan teitä noin kohteliaaksi, professori Mercer. Vaikka en sitä syökään, olen kuitenkin yhtä kiitollinen."
"Menettelette tyhmästi, kun ette sitä syö", intti professori niin painavasti, että hymy kuoleutui toisen kasvoilta ja hänenkin silmänsä heijastivat vanhuksen totisuutta. "Vakuutan teille, että on tyhmää olla syömättä kaviaaria tänä iltana."