— En tahdo salata teiltä, mr Holmes, sanoi hän, että me salapoliisit arvelemme teidän hieman hassahtavan tuohon professori-otaksumaanne nähden. Olen itse tunnustellut asiaa, ja hän näyttää olevan hyvin kunnioitettava, oppinut ja kyvykäs mies.
— Minua ilahuttaa että olette päässyt niin pitkälle, että tunnustatte hänet kyvykkääksi.
— Sitä ei voine olla tunnustamatta. Saatuani kuulla mikä käsitys teillä oli hänestä, päätin minä tavata hänet. Minä keskustelin hänen kanssaan auringon- ja kuunpimennyksistä — en käsitä miten johduimme tuohon keskusteluaineeseen — mutta hän otti esille heijastajan ja karttapallon ja selvitti minulle asian minuutissa. Hän lainasi minulle erään kirjan, mutta myönnän kernaasti, että se meni jonkun verran yli ymmärrykseni, vaikka olen opiskellut Aberdeenissa. Hänestä olisi tullut komea pappi laihoine kasvoineen, harmaine hiuksineen ja juhlallisine puhetapoineen. Kun hän erotessamme laski kätensä olkapäälleni, oli se kuin isän siunaus ennen lähtöä kylmään, julmaan maailmaan.
Holmes naureskeli ja hieroi käsiään.
— Verratonta, sanoi hän, verratonta. Sanokaahan, ystäväni Mac Donald, tapahtuiko tämä miellyttävä ja hartautta herättävä keskustelu professorin työhuoneessa?
— Tapahtui, siellä se tapahtui.
— Kaunis huone, vai mitä?
— Hyvin kaunis — niin, todella erinomaisen kaunis, mr Holmes.
— Istuitte hänen kirjoituspöytänsä edessä?
— Aivan oikein.