Kauhun laakso 1: Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa

by Arthur Conan Doyle

KOLMAS LUKU.

Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.

Nyt pyydän saada hetkiseksi vetäytyä syrjään ja kertoa näistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet ennen meidän tuloamme paikalle. Luonollisesti teen sen myöhemmin saamiemme tietojen valossa. Vain siten minä voin antaa lukijalle oikean käsityksen itse henkilöistä ja heidän kohtalojensa merkillisistä vaiheista.

Birlstonen kylä on pieni ja hyvin vanha ryhmä pystyhirsistä rakennettuja mökkejä Sussexin kreivikunnassa pohjoisrajalla. Vuosisatoja oli kylä ollut muuttumaton, mutta vallan viime vuosina sen maalauksellinen ulkomuoto ja asema olivat houkutelleet sinne muutamia varakkaita asukkaita, joiden huvilat nyt pilkistivät esiin kylän ympärillä olevista metsistä. Paikkakunnalla luullaan näitä suuren Weald-metsän äärimmäiseksi reunaksi, tämä kun harvenee, kunnes se joutuu pohjoisille liitukummuille. Sangen useita puoteja on avattu tyydyttämään lisääntyvän väestön tarpeita. Aikaapa jo näyttää siltä kuin muuttuisi Birlstone kohdakkoin vanhanaikaisesta kylästä nykyaikaiseksi kaupungiksi. Se on sangen suuren maa-alueen keskuksena, koska Tunbridge Wells — lähin vähin merkitsevämpi paikkakunta — on kymmenen tai kahdentoista englannin peninkulman päässä siitä, toisella puolen Kentin rajaa.

Noin puolen englannin peninkulman päässä kaupungista on Birlstonen vanha kartano, tunnettu puistostaan, missä kasvaa valtavia pyökkejä. Osa tuosta kunnianarvoisesta rakennuksesta on peräisin ensimäisen ristiretken ajoilta, jolloin Hugo de Capus rakensi pienen linnoituksen keskelle maatilaa, jonka Punainen Kuningas oli hänelle lahjoittanut. Tämän turmeli tuli vuonna 1543, mutta muutamat savuttuneet nurkkakivet otettiin käytäntöön, kun Jaakko-kuninkaitten aikana rakennettiin tiilirakennus vanhan läänityslinnan raunioille. Kartanorakennus monine päätyineen ja pienine akkunaruutuineen oli vielä miltei samallainen kuin rakennusmestarin sen jättäessä seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella. Niistä kaksinkertaisista vallihaudoista, jotka olivat suojelleet sen sotaisempia edeltäjiä, oli ulommainen saanut kuivua ja oli nyt keittiöpuutarhan halvassa toimessa. Sisempi oli sitävastoin jälellä ja ympäröi neljänkymmenen jalan levyisenä, vaikka vain muutaman jalan syvyisenä, koko talon. Pieni joki toi siihen vettä ja virtasi sitten edelleen, niin että vesi, joskin oli sameata, ei milloinkaan ollut epäterveellistä eikä milloinkaan muistuttanut ojaa. Alakerran ikkunat olivat vain jalan yläpuolella vedenpintaa. Taloon ei päässyt muuten kuin nostosiltaa myöten, jonka ketjut ja vintturi olivat ruosteiset ja säröiset. Talon viimeinen haltija oli kuitenkin hänelle luonteenomaisella tarmolla korjannut ne, eikä nostosiltaa vain voitu nostaa, vaan nostettiinkin se todella ylös joka ilta ja laskettiin taas joka aamu. Kun muinaisen läänitysajan tapoja näin uudelleen noudatettiin, muuttui koko kartano öiksi saareksi — tosiasia, joka oli hyvin suoranaisessa yhteydessä sen salaperäisen tapauksen kanssa, joka pian kiinnitti koko Englannin huomion puoleensa.

Talo oli ollut muutaman vuoden asumatonna ja oli se sortua hauskaksi raunioksi, kun Douglasin herrasväki otti sen haltuunsa. Perheeseen kuului vain kaksi henkilöä, John Douglas ja hänen vaimonsa. Douglas oli sangen omituinen mies sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan. Hän oli iältään noin viisikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat karkeapiirteiset, leuka leveä, viikset harmahtavat, erittäin teräväkatseiset harmaat silmät, hänen vartalonsa oli jäntevä ja voimakas eikä ollut menettänyt mitään nuoruuden voimasta ja joustavuudesta. Hän oli hilpeä ja ystävällinen kaikille, mutta käyttäytymistavassa ilmenevä jonkinlainen huolimattomuus pani luulemaan, että hän oli nähnyt elämää yhteiskunnallisilla aloilla, joiden taivaanranta oli paljon matalammalla kuin Sussexin kartanonomistaja-perheen, ja kuitenkin — vaikkakin hänen sivistyneemmät naapurinsa katselivat häntä hieman kummeksien ja vierastaen — tuli hän pian kyläläisten suureen suosioon, sillä hän merkitsi aina runsaasti avustuksia armeliaisuustarkoituksiin, kävi helppotajuisissa konserteissa, missä tupakoitiin ahkerasti, ja otti osaa myöskin muihin huvituksiin.

Hänellä oli harvinaisen kaunis tenoriääni ja hän lauloi mielellään kun häntä siihen pyysi. Hänellä näytti olevan runsaasti rahoja, jotka huhun mukaan oli kerätty Kalifornian kultakentillä. Sekä hänen että hänen vaimonsa puheista kävi selvästi ilmi, että hän oli viettänyt osan elämäänsä Amerikassa. Hänen anteliaisuutensa ja kansanomaisuutensa herättämä suosio yhä kasvoi, kun saatiin kuulla, että hän oli vallan välinpitämätön kaikista vaaroista. Vaikka hän ratsasti hyvin huonosti, saapui hän kaikille metsästysretkille ja ajoi usein nurin niskoin yrittäessään kilpailla parhaimman kanssa. Kun tuli oli päässyt valloilleen pappilassa, kunnostautui hän pelotta rientämällä takaisin huoneisiin yrittääkseen pelastaa vielä muutamia kapineita, vaikka palokunta oli selittänyt sen olevan mahdotonta. Seurauksena tästä kaikesta olikin, että kartanon John Douglas oli viidessä vuodessa tullut kuuluisaksi Birlstonessa.

Myöskin hänen vaimostaan pitivät ne, jotka olivat häneen tutustuneet, vaikkakin naapurien vierailut olivat englantilaiseen tapaan harvat ja harvinaiset muukalaisen luona, joka oli suosituksitta asettunut asumaan kreivikuntaan. Rouva Douglas välitti tästä sitäkin vähemmän, kun hän luonteeltaan oli hieman arka ja kokonaan käytti aikansa miehensä ja kotiaskareittensa hyväksi. Tiedettiin hänen olevan englantilaisen vallasnaisen, joka oli tavannut mr Douglasin Lontoossa ja että tämä tällöin oli ollut leski. Hän oli kaunis nainen, pitkä, tumma ja solakka, noin kaksikymmentä vuotta nuorempi miestään, mikä seikka ei suinkaan näkynyt häiritsevän heidän onneaan eikä tyytyväisyyttään. Toisinaan kuitenkin heidän lähimmät tuttavansa huomauttivat, ettei puolisoiden välinen luottamus liene ollut niin aivan moitteeton, koska vaimo joko oli kovin vaitelias miehensä entisen elämän suhteen tai sitten ei — mikä oli luultavampaa — sitä juuri tuntenut. Muutamat tarkkanäköiset huomioidentekijät olivat myös panneet merkille ja kertoneet, että mrs Douglasia toisinaan vaivasi hermostuneisuus ja että hän saattoi näyttää hyvin levottomalta, jos hänen miehensä tuli myöhään kotiin. Maaseutu-paikkakunnalla, missä kaikki kulki tasaista latuaan ja missä pienet juorut olivat hyvin tervetulleita, ei tämäkään kartanorouvan heikkous jäänyt seulomatta ja selittelemättä, ja sen mittasuhteet suurenivat ihmisten muistissa, kun sattui tapahtumia, jotka antoivat sille erityisen merkityksen.

Tuon katon alla asusti vielä yksi henkilö. Hän oleskeli siellä vain ajoittain, mutta kun hän oli talossa nyt kerrottavina olevien kummallisten tapausten aikana, tuli hän yleisön erikoisen huomion esineeksi. Hänen nimensä oli Cecil James Barker, Hales Lodgen omistaja Hampsteadista. Cecil Barkerin pitkä, solakka vartalo oli hyvin tunnettu Birlstonen pienen kylän pääkadulla, sillä hän oli uuttera ja suosittu vieras kartanossa. Hän herätti sitä enemmän huomiota, kun hän oli ainoa ystävä mr Douglasin varemman elämän ajoilta, joka milloinkaan oli näyttäytynyt tämän uudessa englantilaisessa kotipaikassa. Ei voitu epäillä, etteikö Barker itse olisi ollut englantilainen, mutta hänen puheistaan ilmeni selvästi, että hän oli tutustunut Douglasiin Amerikassa ja jo siellä ollut hänen läheinen ystävänsä. Hän näytti olevan hyvin varakas mies ja väitettiin hänen olevan naimattoman. Iältään hän oli hieman nuorempi Douglasia — enintään nelikymmenviisvuotias — pitkä, suora, leveähartiainen vartalo, sileäksi ajellut ammattimiekkailijan kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja käskevät mustat silmät, jotka hänen voimakkaiden käsiensäkin avutta olisivat raivanneet hänelle tien läpi vihamielisen joukon. Hän ei ratsastanut eikä metsästänyt, vaan kulutti päivänsä vaeltelemalla tuossa vanhassa kylässä piippu kädessä tai kävi ajeluretkillä luonnonihanassa ympäristössä isäntänsä seurassa, tai tämän poissa ollessa hänen vaimonsa seurassa. "Huoleton, antelias herra", sanoi hänestä Ames, hovimestari, "mutta en minä haluaisi olla hänen tiellään". Seurustellessaan Douglasin kanssa oli hän herttainen ja luottavainen ja yhtä ystävällinen tämän rouvaa kohtaan — ystävyys, joka useammin kuin kerran näytti hieman suututtavan aviomiestä, siinäkin määrin, että palvelusväki sen huomasi. Sellainen oli kolmas henkilö, joka kuului perhepiiriin väkivallan työn tapahtuessa. Mitä tuon vanhan talon muihin asukkaihin tulee, niin riittäköön, kun jokseenkin runsaasta henkilökunnasta mainitsemme turhantarkan, kunnia-arvoisan ja kelpo mr Amesin sekä mrs Allenin, iloisen ja reippaan naisen, joka vapautti talonrouvan jossain määrin tämän emännänhuolista. Muilla kuudella palvelijalla ei ole mitään tekemistä tammikuun kuudennen yön tapausten kanssa.

Kello oli yksitoista ja neljäkymmentäviisi, kun ensimäinen tieto saapui pienelle poliisiasemalle, missä Sussexin poliisikunnan kersantti Wilson oli esimiehenä. Mr Cecil Barker oli tullut hyvin liikutettuna ovelle ja soittanut kaikin voimin. Kartanossa oli tapahtunut vallan kauheita ja mr John Douglas oli murhattu. Tämän hän oli kiireessä ja hengästyneenä kertonut. Sitten hän oli rientänyt jälleen takaisin kartanoon, muutaman minuutin kuluttua kersantin seuraamana, joka saapui onnettomuuspaikalle vähän yli kello kaksitoista, ryhdyttyään ripeisiin toimenpiteisiin ilmoittaakseen kreivikunta-viranomaisille, että vakavia asioita oli tapahtunut.