Kun kersantti oli saapunut kartanoon, oli hän huomannut nostosillan olevan alhaalla, akkunain olevan valaistuja ja koko talossa vallitsevan hurjan sekasorron ja levottomuuden. Kuolonkalpeat palvelijat olivat kerääntyneet yhteen ryhmään halliin ja pelästynyt hovimestari seisoi ovella väännellen käsiään. Cecil Barker yksin näytti olevan oman itsensä ja liikutuksensa herra. Hän oli avannut hallinporttia lähinnä olevan oven ja viitannut kersanttia seuraamaan häntä. Samassa saapui tri Wood, kylän reipas ja yritteliäs lääkäri. Nuo kolme miestä astuivat yhdessä onnettomuushuoneeseen ja kauhun valtaama hovimestari seurasi heidän kintereillään ja sulki oven, jotteivät naispalvelijat olisi saaneet nähdä tuota kamalaa näkyä.
Kuollut makasi selällään keskellä lattiaa kädet ja jalat levällään. Hän oli puettuna vaaleaan yönuttuun, joka verhosi yövaatteet. Paljaissa jaloissa oli huopatohvelit. Lääkäri asettui polvilleen hänen viereensä ja nosti lampun pöydältä lattialle. Yksi ainoa silmäys uhriin riitti ilmoittamaan lääkärille, ettei hän tässä enää voinut tehdä mitään hyötyä. Mies oli saanut hyvin pahoja vammoja. Hänen rinnallaan poikittain oli hyvin omituinen ase — haulikko, jonka piiput oli sahattu poikki jalan päässä lukosta. Näkyi selvästi, että pyssy oli laukaistu aivan hänen vieressään ja että koko panos oli sattunut kasvoihin ja ruhjonut pään. Pyssynliipasimet oli liitetty yhteen teräslangalla, jotta panosten samanaikuinen laukaiseminen vaikuttaisi sitä tuhoavammin.
Piirikunnan poliisimies oli järisytetty ja levoton siitä edesvastuusta, jonka hän yhtäkkiä oli saanut niskoilleen.
— Älkäämme koskeko mihinkään, ennenkuin esimieheni saapuvat, sanoi hän hillityllä äänellä ja tuijotti kauhistuneena tuohon hirveään päähän.
— Tähän saakka ei ole koskettu mihinkään, sanoi Cecil Barker, siitä minä voin vastata. Näette kaiken juuri sellaisena kuin se oli minun huomatessani sen.
— Koska se tapahtui? Kersantti oli ottanut esille muistiinpanokirjansa.
— Täsmälleen puoli kaksitoista. En ollut vielä alkanut riisuutua, vaan istuin pesävalkean edessä makuuhuoneessani, kun kuulin laukauksen. Pamahdus, ei ollut kova, vaan tuntui vaimennetulta. Riensin alas. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua olin huoneessa.
— Oliko ovi avoinna?
— Oli, se oli avoinna ja Douglas parka makasi aivan niin kuin nyt näette hänen makaavan. Hänen yökynttilänsä paloi jalassaan pöydällä. Minä sytytin lampun muutaman minuutin kuluttua.
— Ettekö nähneet ketään ihmistä?