— Ainakin omaa käsitystäni niistä, sanoi Holmes ja hymyili. Kun minä ryhdyn jotain tapausta tutkimaan, niin ryhdyn siihen palvellakseni oikeutta ja edistääkseni poliisin toimintaa. Jos minä milloinkaan työssä olen eronnut julkisesta poliisista, niin olen tehnyt sen siksi, että poliisi ensin on eronnut minusta. Ei milloinkaan ole tarkoituksenani menestyä sen kustannuksella. Samalla minä korostan, mr White Mason, oikeuttani työskennellä omalla tavallani, ja ilmoittaa tulokset aikana, jonka itse valitsen — mieluummin kokonaisina kuin hajanaisina.
— Kyllä minä tiedän, että teidän läsnäolonne on meille kunniaksi ja me aijomme sanoa teille kaiken minkä tiedämme, sanoi White Mason sydämellisesti. Tulkaa nyt mukaan, tohtori Watson, ja kun se aika tulee, niin toivomme kaikki saavamme sijan teidän kirjassanne.
Kuljimme omituista vanhaa kyläkatua, jota katkolatvaiset jalavat reunustivat. Kadun päässä oli kaksi vanhaa kivipatsasta, sammaltuneita, sateitten ja tuulten pahoinpitelemiä. Niitten päässä oli jotain merkillistä ja muodotonta, mikä ennen oli ollut Birlstonen Capusin pystyynkohoava leijona. Lyhyen kävelymatkan jälkeen pitkin kiemurtelevaa tietä nurmikkojen ja tammien välissä, millaisia vain tapaa maaseudulla Englannissa, tie äkkiä kääntyi, ja edessämme oli pitkä, matala, Jaakko-kuninkaitten aikuinen, likaisen maksanvärisistä tiilistä rakennettu talo, jonka sivuilla oli vanhanaikuinen puutarha oksitettuine lehtikuusineen. Kun pääsimme lähemmäksi, näimme puisen nostosillan ja kauniin, leveän vallihaudan, joka kylmässä, talvisessa auringonpaisteessa päilyi tyvenenä ja kirkkaana kuin elohopea. Kolme vuosisataa oli tuo vanha kartano nähnyt kuluvan, kolme vuosisataa syntymisineen ja tupaantulijaisineen, maalaishuveineen ja ketunajoineen. Kyllä oli ihmeellistä että vanhuuden ijällä tämä synkkä tapaus oli luonut varjonsa yli näitten kunnianarvoisien muurien ja kuitenkin — nämä omituiset terävät katonharjat ja esiinpistävät päädyt muodostivat sangen sopivan kehyksen kamalille ja julmille salajuonille. Kun katselin syvällä seinässä olevia akkunoita ja koko tuota pitkää, synkkää julkipuolta, jonka peruskiviä vesi huuhteli, niin ymmärsin, ettei mikään näyttämö olisi voinut olla sopivampi sellaista murhenäytelmää varten.
— Tuo akkuna se on, sanoi White Mason, tarkoitan akkunaa lähinnä oikealla nostosillasta. Se on avoinna, aivan samoin kuin se huomattiin yöllä.
— Kyllä siitä on kovin ahdas päästä sisään.
— Niin onkin, ei mies liene ollut lihava. Ei tarvita terävää älyä sen johtopäätöksen tekemiseen. Mutta te tai minä siitä kuitenkin jotenkuten keinottelisimme itsemme sisään.
Holmes astui vallihaudan reunalle ja katseli toiselle puolelle.
Sitten tarkasteli hän rantakivitystä ja sen viereistä nurmikonreunaa.
— Olen katsellut tarkkaan, mr Holmes, sanoi White Mason. Ei siinä ole mitään. Ei mitään merkkiä siitä, että joku olisi tullut maihin. Mutta miksi hän jättäisikään jälkiä?
— Aivan oikein. Miksi hän jättäisi jälkiä? Onko vesi aina sameaa.
— Tavallisesti on sillä tämä väri — virta sekoittaa siihen savea.