— Miten syvä on hauta?
— Noin kaksi jalkaa sivuilla ja kolme keskellä.
— Siis voimme kokonaan luopua ajatuksesta että mies olisi hukkunut haudan poikki tullessaan?
— Varmaankin. Ei lapsikaan voisi siihen hukkua.
Kuljimme nostosillan yli ja meidät päästi taloon omituinen, kulmikas ja näivettynyt vanha mies, jonka ilmoitettiin olevan hovimestari Ames. Ukkoraiska oli kalpea ja vapisi vielä säikähdyksensä jälkeen. Kylän poliisikersantti, pitkä, surumielinen, turhantarkka olento, oli vielä vartiossa onnettomuushuoneessa. Tohtori oli poistunut.
— Onko mitään uutta tapahtunut, kersantti Wilson? kysyi White Mason.
— Ei, sir.
— Voitte lähteä kotiinne. Olette saanut kylliksenne. Jos tarvitsemme teitä, lähetämme teitä hakemaan. Hovimestari voi jäädä tänne ulkopuolelle. Pyytäkää häntä ilmoittamaan mr Cecil Barkerille, mrs Douglasille ja taloudenhoitajattarelle, että me hetken kuluttua ehkä haluamme puhua heidän kanssaan. Nyt, herraseni, sallinette minun esittää ensin ne käsitykset, jotka minä olen saanut asiasta, niin voitte sitten muodostaa oman mielipiteenne.
— Onko se itsemurha vai murha — siinä ensimäinen kysymyksemme, eikö totta, arvoisat herrat? Jos tässä olisi tapahtunut itsemurha, niin täytyisi meidän uskoa, että tämä mies on ensiksi ottanut sormestaan vihkisormuksen ja kätkenyt sen, että hän sitten, yönuttuun pukeutuneena, on tullut tänne alas, survonut vähän multaa akkunakomeroon verhon taakse, uskottaakseen ihmisille, että joku on seisonut siellä häntä odottamassa, avannut akkunan, sivellyt verta akkunalaudalle…
— Tuota ei kukaan voi uskoa, sanoi Mac Donald.