VIIDES LUKU
Murhenäytelmän henkilöt.
— Oletteko katselleet niin paljon kuin haluatte tuossa kirjoitushuoneessa? kysyi White Mason, kun jälleen menimme rakennukseen.
— Tällä kertaa, vastasi tarkastaja ja Holmes nyökäytti päätään.
— Silloin ehkä haluaisitte kuulla muutamien talon asukkaiden todistuksen? Voimme käyttää ruokasalia. Ames, olkaa hyvä ja tulkaa te nyt ensin ja kertokaa, mitä tiedätte.
Hovimestarin kertomus oli sekä yksinkertainen että selvä ja hän teki hyvin uskottavan vaikutuksen. Hän oli joutunut herra Douglasin palvelukseen kun tämä viisi vuotta sitten oli ensin tullut Birlstoneen. Hän oli saanut kuulla, että mr Douglas oli rikas herra, joka oli hankkinut omaisuutensa Amerikassa. Hän oli ollut ystävällinen ja hienotunteinen isäntä — ei juuri sellainen, johon Ames oli tottunut, mutta mikään ei ole täydellistä tässä maailmassa. Mitään pelon oireita ei hän milloinkaan ollut nähnyt herra Douglasissa, päinvastoin oli tämä pelottomin mies minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän oli käskenyt, että nostosilta oli vedettävä ylös joka ilta, koska se oli vanhan talon tapa ja hän mielellään noudatti vanhoja tapoja. Herra Douglas meni harvoin Lontooseen ja poistui harvoin kylästä, mutta oli päivää ennen rikosta ollut Tunbridge Wellsissa ja tehnyt ostoksia kaupoissa. Hän, Ames, oli sinä päivänä herra Douglasissa huomannut aivan tavatonta ärtyisyyttä ja kärsimättömyyttä. Ames ei ollut pannut levolle illalla, vaan oleskellut tarjoiluhuoneessa rakennuksen takapuolella ja järjestänyt pöytähopeita, kun hän oli kuullut kellon kovasti soivan. Mitään laukausta ei hän ollut kuullut, mutta oli tuskin ollut mahdollista, että hän olisi voinut kuulla sen, sillä tarjoiluhuone ja keittiö olivat kaukana kirjoitushuoneesta useampien suljettujen ovien ja pitkän käytävän takana. Taloudenhoitajatar oli tullut huoneestaan kiivaan soiton johdosta hänkin. He olivat yhdessä menneet talon etupuolelle. Ennätettyään portaitten juurelle olivat he nähneet rouva Douglasin tulevan portaita alas. Ei, hän ei ollut kiirehtinyt eikä Amesin mielestä näyttänyt erittäin kiihtyneeltäkään. Juuri kun hän oli ennättänyt viimeisille porrasaskelille, oli herra Barker syössyt ulos kirjoitushuoneesta. Hän oli pidättänyt rouva Douglasia ja pyytänyt häntä kääntymään takaisin.
— Jumalan tähden, palatkaa huoneeseenne! huusi hän. Jack parka on kuollut. Ette voi mitään tehdä. Jumalan tähden, menkää takaisin.
Vielä hetkisen houkuteltuaan rouva Douglasia portaissa, sai herra Barker hänet palaamaan huoneeseensa. Hän ei ollut itkenyt eikä huutanut. Taloudenhoitajatar rouva Allen oli seurannut häntä yläkertaan ja ollut hänen kanssaan hänen makuuhuoneessaan. Ames ja herra Barker olivat menneet kirjoitushuoneeseen, jossa kaikki oli ollut samassa kunnossa kuin hiukan myöhemmin kun poliisi tuli. Kynttilä ei ollut silloin sytytetty, mutta lamppu paloi. He olivat katsoneet ulos akkunasta, mutta yö oli hyvin kylmä eikä mitään näkynyt eikä kuulunut. Sitten he olivat kiiruhtaneet eteiseen, missä Ames oli vääntänyt vintturia ja laskenut alas nostosillan. Herra Barker oli senjälkeen kiiruhtanut kutsumaan poliisia.
Sellainen oli pääsisällöltään hovimestarin todistus.
Taloudenhoitajattaren rouva Allenin kertomus piti yhtä toverin kertomuksen kanssa vaikkei se ollut niin seikkaperäinen. Hänen huoneensa oli hiukan lähempänä talon julkisivua kuin tarjoiluhuone, jossa Ames oli askarrellut. Hän oli paneutumassa levolle, kun kiivas soitto herätti hänen huomionsa. Hän oli hiukan kuuro eikä ehkä siksi ollut kuullut laukausta, mutta olihan kirjoitushuone sangen etäälläkin hänen huoneitaan. Hän muisti, että hän oli kuullut jotakin, jota hän oli luullut oven paukahdukseksi. Mutta se oli ollut paljon aikaisemmin — vähintäin puolituntia ennen kuin kello soi. Kun Ames oli rientänyt talon julkipuolelle, oli hän seurannut. Hän näki herra Barkerin hyvin kauhistuneena ja kalpeana tulevan kirjoitushuoneesta. Hän oli kiiruhtanut rouva Douglasia vastaan, joka oli tullut portaissa, ja pyytänyt häntä palaamaan huoneeseensa, mutta taloudenhoitajatar ei ollut kuullut, mitä rouva oli vastannut.