— Mr Douglasin käsipunnukset voimisteluharjoituksia varten, sanoi
Ames.
— Punnuksetko? Minä näen vain yhden. Missä toinen on?
— Sitä en tiedä, mr Holmes. Ehkei milloinkaan ole ollutkaan useampaa kuin yksi. En ole nähnyt niitä moneen kuukauteen.
— Yksi käsipunnus —, sanoi Holmes hyvin vakavana, mutta kiivas koputus ovelle lopetti hänen huomautuksensa. Pitkä, päivettynyt, voimakas, parraton mies katsahti huoneeseen. Helposti arvasin, että hän oli tuo Cecil Barker, josta olin kuullut puhuttavan. Hänen käskevä katseensa siirtyi nopeasti ja kysyvästi kasvoista kasvoihin.
— Ikävä että häiritsen teidän neuvotteluanne, sanoi hän, mutta teidän täytyy saada kuulla viimeinen uutinen.
— Onko joku vangittu?
— Ei, ikävä kyllä. Mutta he ovat löytäneet hänen polkupyöränsä. Mies on jättänyt polkupyöränsä. Tulkaa katsomaan sitä. Se on tuskin sadan kyynärän päässä porstuan ovelta.
Näimme kolme tai neljä tallirenkiä ja pari tyhjäntoimittajaa seisomassa taloon johtavan tien vierellä ja tutkimassa polkupyörää, joka oli löydetty ryhmästä laakeripensaita, joiden väliin se oli kätketty. Se oli sangen kulunut Rudge-Whitworth-pyörä, likainen kuin olisi sillä kuljettu pitkä taival. Satulalaukussa oli öljyastia ja muita tarpeita, muttei mitään, mistä olisi saanut selkoa sen omistajasta.
— Olisi hyvä apu poliisille, jos polkupyörät olisivat numeroidut ja rekisteröidyt, sanoi tarkastaja. Meidän täytyy kuitenkin olla kiitollisia saaliistamme. Ellemme saakaan tietää, minne hän on livistänyt, niin saamme tietää, mistä hän on tullut. Mutta mikä ihme on saanut miehen jättämään tämän jälkeensä? Ja miten hän on ilman sitä päässyt täältä? Ei näytä siltä, että saisimme pienintäkään valonhäivähdystä tähän asiaan, mr Holmes.
— Niinkö arvelette? sanoi ystäväni mietteissään. Saammepahan kuitenkin nähdä.