— Mitä te arvelette, mr Mac?
— Tuntuu joltain salaseuralta. Samoin on laita käsivarressa olevan merkin.
— Niin minustakin, sanoi White Mason.
— Voimmehan toistaiseksi otaksua olevan niin ja sitten katsoa missä määrin vaikeutemme hälvenevät. Tuollaisen seuran asiamies tunkeutuu taloon, odottaa mr Douglasia, ampuu häneltä melkein pään aseellaan ja pääsee pakoon kahlaamalla vallihaudan poikki jätettyään kuolleen viereen kortin, joka sittenkun se on mainittu sanomalehdissä ilmoittaa seuran muille jäsenille, että kostotyö on suoritettu. Kaikki tämä kuulostaa hyvältä. Mutta miksi juuri kaikista aseista on valittu tämä pyssy?
— Niin, sanokaa miksi!
— Ja miten selittää sormuksen katoaminen?
— Käsittämätöntä!
— Ja miksi ei mitään vangitsemista? Kello on nyt yli kahden. Otaksun varmasti että aamuhämärästä saakka on jokainen poliisikonstaapeli neljänkymmenen penikulman päässä täältä ollut ulkona etsiskelemässä märkää muukalaista.
— Se on varmaa, mr Holmes.
— Ellei hänellä ole läheisyydessä jotain luolaa tai kuivaa vaatekertaa saatavissa, niin he tuskin voivat päästää häntä käsistään. Ja tähän saakka he eivät kuitenkaan ole saaneet häntä kiinni. Holmes oli mennyt akkunan luo ja tutki suurennuslasiensa avulla veritahraa laudalla. Tämä on aivan varmasti jalkineen jälki. Tavattoman leveä se on — se miltei viittaa lautajalkaan. Kummallista, sillä mikäli voi huomata jalanjälkiä akkunankomeron mullassa, niin viittaavat ne kauniimpimuotoiseen jalkapohjaan. Ei kuitenkaan voi kieltää että ne ovat hyvin epäselvät. Mitä tuolla pöydän alla on?