Mc Murdon kasvoissa kuvastui taistelu, mutta sitten ne muuttuivat järkähtämättömiksi kuin graniitti.
— Ei, täällä, sanoi hän. Suojelen sinua koko maailmaa vastaan,
Ettie, juuri täällä, missä olemme.
— Miksi emme lähtisi yhdessä?
— Ei, Ettie, en voi lähteä täältä.
— Mutta miksi?
— En voisi milloinkaan pitää päätäni pystyssä jos tuntisin, että minut on ajettu täältä pakoon. Sitäpaitsi, mitä meidän tarvitsee peljätä? Emmekö ole vapaita ihmisiä vapaassa maassa? Jos sinä rakastat minua ja minä sinua, niin kuka uskaltaa tulla väliimme?
— Et tiedä, Jack. Olet ollut täällä liian lyhyen ajan. Et tunne
Baldwinia. Et tunne Mc Gintya ja hänen Scowreriaan.
— En, en tunnekaan heitä, enkä pelkää heitä, enkä usko heihin! sanoi Mc Murdo. Olen elänyt raakojen miesten parissa, armaani, ja sensijaan että olisin pelännyt heitä, ovat he aina lopulta pelänneet minua aina, Ettie. Onhan se mieletöntä! Jos nuo miehet, kuten isänne väittää, ovat tehneet rikoksen toisensa jälkeen laaksossa ja jos jokainen tuntee heidät, niin mistä johtuu, ettei ketään ole toimitettu oikeuden käsiin? Vastaa minulle siihen, Ettie.
— Siksi, ettei kukaan uskalla todistaa heitä vastaan. Ken sen tekisi, hän ei saisi elää kuukauttakaan. Siksi, että heidän omat miehensä aina vannovat, että syytetty oli kaukana rikospaikalta. Mutta varmasti sinä, Jack, olet lukenut kaikesta tästä. Olen luullut, että jokainen sanomalehti Yhdysvalloissa on kirjoittanut siitä.
— No, olen tosin lukenut jotakin, mutta luulin sen olevan tarua. Kukaties noilla miehillä on joku syy tekoihinsa. Ehkä heille on tehty väärin eikä heillä ole muuta keinoa puolustaa itseään.