Poliisioikeuden istunnot olivat päättyneet ja John Douglasin juttu oli lykätty korkeampaan oikeuteen. Niinikään oli valitusoikeus käsitellyt asiaa ja vapauttanut hänet koska hän oli toiminut itsepuolustuksesta. "Viekää hänet kaikin mokomin pois Englannista", kirjoitti Holmes hänen vaimolleen. "Täällä on voimia, jotka saattavat käydä vaarallisemmiksi, kuin ne, jotka hän on välttänyt. Miehenne ei ole turvassa Englannissa."
Kaksi kuukautta oli kulunut ja juttu oli jossain määrin haihtunut mielestämme. Silloin pistettiin eräänä aamuna arvoituksellinen kirje kirjelaatikkoomme. "Hyvä Jumala, mr Holmes! Hyvä Jumala!" kuului tämä kummallinen kirje. Siinä ei ollut päällekirjoitusta eikä nimimerkkiä. Minä nauroin omituiselle viestille, mutta Holmes näytti odottamattoman vakavalta.
— Pirullista, Watson! huomautti hän ja istui kauvan otsa rypyssä.
Myöhään yöllä emäntämme mrs Hudson tuli sanomaan, että muuan herrasmies halusi tavata Holmesia ja että asia oli erinomaisen tärkeä. Aivan hänen kintereillään tuli mr Cecil Barker, ystävämme vallihaudan ympäröimästä herraskartanosta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja valjut.
— Olen saanut pahoja uutisia — hirveitä uutisia, mr Holmes, sanoi hän.
— Sitä pelkäsinkin, sanoi Holmes.
— Oletteko saanut sähkösanoman?
— Olen saanut kirjeen henkilöltä, joka on saanut.
— On kysymys Douglas-parasta. Minulle kerrottiin, että hänen nimensä on Edwards, mutta minulle on hän aina oleva John Douglas Benito Canyonista. Kerroin teille, että he läksivät yhdessä Etelä Afrikaan Palmyrassa kolme viikkoa takaperin.
— Niin juuri.