Kauhun laakso 2: Salaseuralaiset

by Arthur Conan Doyle

— Tahtoisin sanoa teille muutaman sanan ennenkuin eroamme, sanoi mies, joka oli saanut heidät satimeen. Arvaan, ettemme enää tapaa toisiamme, ennenkuin näette minut todistajain paikalla oikeussalissa. Annan teille hiukan ajateltavaa siksi. Tiedätte nyt, kuka olen. Vihdoinkin voin lyödä korttini pöytään. Olen Birdy Edwards Pinkertonin toimistosta. Minut valittiin kukistamaan rosvojoukkionne. Minulla oli vaikea ja vaarallinen peli hoidettavana. Ei kukaan, ei ainoakaan sielu, ei läheisimpäni eikä rakkaimpanikaan tiennyt että minä pelasin sitä, lukuunottamatta kapteeni Marvinia ja työnantajiani. Mutta se on tänä yönä lopussa. Jumalan kiitos, ja minä olen voittaja.

Seitsemät kalpeat, julmat kasvot katsoivat häneen. Heidän silmänsä kuvastivat leppymätöntä vihaa. Hän luki säälimättömän uhkauksen.

— Kenties te ajattelette, että peli ei ole vielä lopussa. No, minun on pidettävä varani. Joka tapauksessa on muutamilta teistä peli lopussa ja paitsi teitä pääsee kuusikymmentä muuta tänä yönä vankilaan. Kerronpa teille, että kun sain tämän tehtävän, en uskonut että sellaista seuraa kuin teidän oli olemassakaan. Ajattelin, että ne olivat sanomalehtien juttuja ja että todistaisin ne siksi. Minulle kerrottiin, että sillä oli jotakin yhteyttä Vapaitten Miesten kanssa ja menin siksi Chicagoon ja toimitin itseni jäseneksi. Silloin olin entistä varmempi siitä että kaikki oli vain sanomalehtien juttuja, sillä minä en huomannut seurassa mitään pahaa vaan paljon hyvää. Kuitenkin oli minun suoritettava tehtäväni loppuun ja minä tulin hiililaaksoon. Tänne tultuani sain tietää olleeni väärässä ja etteivät nuo jutut olleetkaan pelkkää lorua. Jäin siis tänne ottaakseni selon asioista. En milloinkaan surmannut miestä Chicagossa. En ole elämässäni tehnyt väärää dollarinrahaa. Ne rahat, jotka annoin teille olivat yhtä oikeita kuin mitkä muut tahansa, mutta en ole milloinkaan käyttänyt rahaa paremmin. Tiesin keinon miten päästä suosioonne ja siksi uskottelin teille, että laki minua ahdisti. Kaikki vaikutti niinkuin olin ajatellutkin.

Niin liityin helvetilliseen Osastoonne ja otin osaa neuvotteluihinne. Ehkä sanotaan, että olin yhtä kuin tekin. Ihmiset voivat sanoa mitä haluavat, nyt kun olen saanut teidät kiinni. Mutta mikä on totuus? Sinä yönä, jolloin minut otettiin jäseneksi, te löitte vanhaa Stangeria. En voinut varoittaa häntä, sillä siihen ei ollut aikaa, mutta minä pidätin kättänne, Baldwin, kun olitte tappamaisillanne hänet. Jos olen joskus ehdottanut rikoksia, pitääkseni paikkani keskuudessanne niin olivat ne rikoksia, jotka tiesin voivani estää. En voinut pelastaa Dunnia ja Menziesia, sillä en tiennyt kylliksi, mutta aijon pitää huolen siitä, että heidän murhaajansa hirtetään. Varoitin Chester Wilcoxia, niin että kun räjähytin hänen talonsa ilmaan, olivat hän ja hänen väkensä turvassa. Tehtiin monta rikosta, joita en voinut estää, mutta jos muistelette ja ajattelette kuinka usein uhrinne tuli kotiin toista tietä, tai oli kaupungissa kun te väijyitte häntä, tai pysyi sisällä kun te luulitte hänen tulevan ulos, niin huomaatte työni.

— Te kirottu petturi! kähisi Mc Ginty hampaittensa välistä.

— Niin kyllä, John Mc Ginty, voitte nimittää minua siksi, jos se lievittää mielipahaanne. Te ja teidän kaltaisenne olette olleet Jumalan ja ihmisten vihollisia tällä seudulla. Tarvittiin miestä joka asettui teidän ja noiden mies- ja naisraukkojen väliin, joita te piditte pinteessä. Oli vain yksi keino, jolla sen saattoi tehdä ja minä käytin tuota keinoa. Sanotte minua "petturiksi", mutta monet tuhannet tulevat nimittämään minua "vapauttajaksi", joka meni helvettiin vapauttaakseen heidät. Kolme kuukautta on sitä kestänyt. En tahtoisi enää uudelleen kolmea sellaista kuukautta, vaikka saisin kaikki maailman aarteet. Minun täytyi jatkaa peliäni, kunnes jokainen salaisuus oli hallussani ja jokainen mies vallassani. Olisin odottanut vielä hiukan kauvemmin ellen olisi saanut tietää, että salaisuuteni oli tulemaisillaan ilmi. Kaupunkiin oli tullut kirje, joka olisi ilmaissut sen teille kaikille. Silloin minun täytyi toimia ja toimia nopeasti. Minulla ei ole mitään muuta sanottavaa teille, kuin tämä: kun viimeinen hetkeni tulee, on minun helpompi kuolla ajatellessani työtä, jonka olen suorittanut tässä laaksossa. Nyt, Marvin, en tahdo pidättää teitä kauvemmin. Viekää heidät vankilaan.

On enää vähän kerrottavaa. Scanlan oli saanut sinetöidyn kirjeen viedäkseen miss Ettie Shafterille — tehtävä, jonka hän otti vastaan silmää iskien ja hymyillen. Varhain aamulla muuan kaunis nainen ja muuan huolellisesti puettu mies astuivat erikoisjunaan, jonka rautatieyhtiö oli lähettänyt ja joka nopeasti ja kertaakaan pysähtymättä vei heidät pois vaaralliselta seudulta. Tämä oli viimeinen kerta, kuin Ettie tai hänen rakastettunsa kävi Kauhun Laaksossa. Kymmenen päivää myöhemmin he viettivät häitään Chicagossa, vanhan Jacob Shafterin ollessa todistajana.

Scowrerien oikeudenkäynti toimitettiin kaukana seudulta, missä heidän puoluelaisensa olisivat voineet häiritä lainvalvojaa. Turhaan he taistelivat. Turhaan Osaston rahat — rahat, jotka oli kiristetty pakkoveroilla kokonaiselta tienoolta — virtasivat kuin vesi heidän koettaessaan pelastaa heitä. Heidän puolustajiensa kaikki temput eivät voineet järkyttää tuota kylmää selvää todistusta, jonka antoi henkilö, joka tunsi yksityiskohtaisesti heidän elämänsä, heidän järjestönsä ja heidän rikoksensa. Vihdoin niin monen vuoden kuluttua oli heidät saatu kukistetuiksi ja hajoitetuiksi. Mc Ginty kohtasi kuolemansa mestauslavalla ruikuttaen ja kiemurrellen, kun hänen viimeinen hetkensä koitti. Kahdeksan hänen pääpuoluelaisistaan jakoi hänen kohtalonsa. Viisikymmentä muuta sai eripituisia vankeusrangaistuksia. Birdy Edwardsin työ oli suoritettu loppuun.

Eikä kuitenkaan kuten hän arvasi ollut peli vielä lopussa. Oli pelattava vielä toinenkin peli ja sitten yhä useampia. Ted Baldwin oli näet välttänyt mestauslavan; niinikään molemmat Willabyt; niinikään monet muut joukkueen kurjimmista jäsenistä. Kymmenen vuotta he olivat poissa maailmasta ja sitten tuli päivä, jolloin he jälleen olisivat vapaana — päivä, jona Edwards, joka tunsi miehensä, varmasti tiesi rauhallisen elämänsä loppuvan. He olivat vannoneet kaiken sen nimessä, mitä pitivät pyhänä, vuodattavansa hänen verensä kostoksi tovereittensa puolesta. Ja hyvin he koettivat pitää valansa. Chicagosta hänet karkoitettiin kahden murhayrityksen jälkeen jotka olivat niin vähällä onnistua, että hän oli varma siitä, että kolmas kerta olisi onnistunut. Chicagosta hän meni muutettuaan nimeä Kaliforniaan ja siellä valo joksikin aikaa sammui hänen elämästään, kun Ettie Edwards kuoli. Vielä kerran oltiin hänet vähällä surmata ja vielä kerran hän Douglas-nimisenä työskenteli kaukaisessa kaivoksessa, missä englantilaisen Barker-nimisen osakkaan kera hankki omaisuuden. Viimein sai hän varoituksen, että verikoirat olivat hänen jäljillään ja läksi — juuri ajoissa — Englantiin. Ja täällä eli John Douglas, joka toisen kerran nai arvoisensa puolison viisi vuotta Sussexilaisen maalaisherrasmiehen elämää, joka päättyi niihin kummallisiin tapauksiin, joista olemme kertoneet tämän teoksen ensimäisessä osassa.

Jälkikirjoitus.