"Minä pelkään, että hän ei tule", sanoi Laura Mc Intyre lohduttomalla äänellä.

"Minkätähden ei?"

"Oh, katsele ilmaa, se on vallan hirveä."

Hänen niin sanoessaan löi lumipyörre tohisten ja rapisten ikkunaan, joka oli verhottu kodikkailla punaisilla akuttimilla, ja kiivas tuulenpuuska puski ulvoen ja sihisten puutarhaa ympäröivien suurien valkearunkoisten jalavien oksien kautta.

Robert Mc Intyre nousi luonnoksensa äärestä, jossa oli askaroinut, ja ottaen yhden lampuista käteensä hän kurkisti ulos puutarhaan. Näkyi selvästi, kuinka lehdettömien puitten rungot taipuivat ja tutisivat lumituiskussa. Hänen sisarensa istui tulen luona ja katsoi veljen lampun valossa selväpiirteisesti näkyvää profiilia. Ne olivat kauniit kasvot, nuoret, iloiset ja puhdaspiirteiset, ylöskammattu tukka taipuen kiharoiksi tavalla, jota pidetään taiteilijasielun merkkinä. Oli jotakin hienoa noissa hiukan kokoonvedetyissä silmissä, sievissä, kultareunustaisissa silmälaseissa ja mustassa samettinutussa, jonka olkapään kohdalle valo täytenä lankesi. Ainoastaan suun seudussa oli jotain — vivahdus raakuutta, mahdollisuus heikkouteen — joka muutamien silmissä, ja niiden joukossa myöskin siskon, häiritsi hänen kasvojensa kauneutta ja miellyttäväisyyttä. Mutta jos ajatellaan, kuten hän itse tapasi sanoa, että polo kuolevainen on loppumattoman esi-isäjoukon jokaisen huonon piirteen, jokaisen ruumiillisen vajavaisuuden perillinen, niin täytyy totisesti sen olla onnen kultapoika, jonka muotoon luonto ei ole merkinnyt mitään vanhaa perhesyntiä.

Ja siihen nähden oli tuo säälimätön velkoja todella mennyt niin pitkälle, että oli merkinnyt saatavansa nuoreen naiseen itseenkin, vaikka hänellä kasvojen ylemmän osan verraton kauneus esti huomaamasta jokaista heikkoa kohtaa alemmassa. Hän oli tummempi kuin veljensä — niin tumma, että hänen runsaat, kiharaiset hiuksensa näyttivät mustilta, kunnes valo lankesi viistoon niille. Hienot, hiukan juonikkaat kasvonpiirteet, sievästi merkityt kulmakarvat ja miettivät, mutta kuitenkin leikilliset silmät olivat täydellistä lajissaan, ja sentään siinä kaikessa oli jotakin toivomisen varaa. Tuntui kuin olisi ollut jokin virhe piirteissä tai ilmeessä, ja kun lähemmin tutki asiaa, osottausihe siksi pieni mutka ja jotakin velttoa alahuulessa; vähäpätöistä itsessään, mutta kylliksi kuitenkin muuttaakseen kauniit kasvot vain koreiksi. Hyvin alakuloiselta ja vähän suuttuneelta hän näytti siinä istuessaan taapäin nojautuneena nojatuolissaan kasa loistavaa silkkiä ja hollantilaista kangasta polvillaan ja kädet yhdessä pään yläpuolella, niin että valkeat kyynärvarret näkyivät ja hieman sieroittuneet kyynäspäät pistivät esiin kummallekin puolelle.

"Minä tiedän ettei hän tule", toisti hän.

"Lorua, Laura! Varmasti tulee hän. Merimies, pelkäisikö hän ilmaa?"

"Ahah!" Hän kohotti sormeansa ja riemuitseva hymyily leikki hänen kasvoillaan sitten jälleen kuollakseen epävarmaksi, pettyneeksi katseeksi. "Se on vain isä", mutisi hän.

Etehisestä kuului laahustavia askeleita ja pieni, laiha mies likaantunein kengin tuli ryhdittömästi käyden huoneeseen. Mr Mc Intyre vanhempi oli kalvas, luihu katseinen mies, jolla oli punainen ohut parta, korkea ja vähän harmaansekainen tukka ja alakuloiset, kuoppaiset kasvot. Huono terveys ja vastoinkäymiset elämässä olivat yhdessä lyöneet leimansa häneen. Kymmenen vuotta varemmin oli hän ollut Birminghamin rikkaimpia asetehtailijoita, mutta suuri joukko onnettomuuksia yrityksissä oli ottanut hänen suuren varallisuutensa ja vihdoin pakoittanut hänen tekemään vararikon. Hänen vaimonsa kuolema juuri sinä päivänä, jolloin hän oli julistettu maksukyvyttömäksi, oli kukkuroinut onnettomuudenpikarin, ja sen jälkeen oli hän kuljeskellut, tylsä, puolihämmentynyt ilme ohuissa, kalpeissa kasvoissaan todisteena sielusta, joka oli tärviöllä. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä ollut, että perhe olisi sortunut suurimpaan köyhyyteen, jollei eräs eno, joka oli koonnut itselleen omaisuuden Austraaliassa, olisi testamentissaan määrännyt lasten hyväksi kaksisataa puntaa vuodessa. Panemalla yhteen ansionsa ja vuokraamalla asunnon Tamfieldin rauhalliselta maalaispaikkakunnalta, joka oli noin neljäntoista penikulman päässä suuresta piirikuntakaupungista, he edelleen saattoivat elää kutakuinkin mukavasti. Mutta muutos oli yhtäkaikki katkera heistä kaikista, Roobertista, joka oli pakotettu luopumaan taiteelliselle maulleen niin mieluisasta loistosta ja käyttämään taidetta, siihen asti mieluisinta keppihevostaan, keinona ansaitakseen ja tullakseen toimeen, ja vielä enemmän Laurasta, joka vääntelehti vanhain ystäväinsä sääliväisyyttä ja piti Tamfieldin lehtokujat ja kedot sietämättömän ikävinä hälisevässä Edgbaston'issa vietetyn elämän jälkeen.