"Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin hyvää", sanoi hän.
"Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni, jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua, Roobert".
Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan.
"Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne, mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä".
XII.
Eräs perhekohtaus.
Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa, katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista, ajettua kylätietä.
Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista.
Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä silmiinpistävämpi.
Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan.