"Oh, siinäkö kaikki", virkkoi Laura helpotuksesta huoaten. "Älä mitenkään välitä siitä, mitä mr Spurling sanoo. Nepä vasta ovat tyhmyyksiä. Kaikki tietävät, että on tusinoittain henkilöitä kaikkialla paikkakunnalla, jotka olisivat joutuneet tukalaan tilaan ja tulleet ajetuiksi taloistaan ja tiloiltaan, jos sinä et olisi auttanut heitä. Kuinka olisi heille ollut haittaa yhteydestä sinun kanssasi? Minä ihan ihmettelen, että mr Spurling voi loruilla moisia typeryyksiä!"
"Miten edistyy Roobertin maalaus?"
"Oh, hän laiskottelee hiukan tilapäisesti. Hän ei ole kajonnut siihen pitkään aikaan; mutta miksi tiedustelet sitä? Nyt sinulla on taas tuo ryppy otsallasi. Pois se, sir!"
Hän silitti kurtun pois pienellä valkoisella kädellään.
"Hyvä, missään tapauksessa en usko, että ihan kaikki olisivat tulleet huonommiksi", sanoi Haw katsoen alas Lauraan, "yksi ainakin löytyy, joka on tahraton, yksi, joka on hyvä, puhdas ja rehellinen, ja joka rakastaisi minua yhtä paljon, vaikka olisin köyhä mies ja työskentelisin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Tekisithän sinä sen, Laura, vai kuinka?
"Sinä hupsu poika! Tietysti sen tekisin".
"Miten omituista kuitenkin, että niin on. Että sinä, ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut, olisit se ainoa, jossa minäkin olisin herättänyt rakkauden, vapaan voitonhimosta ja omanvoitonpyynnöstä. Minä uskon että kaitselmus hyvin yksinkertaisesti on lähettänyt sinut minulle palauttaakseen uskoni ihmisyyteen. Miten maailma sentään olisi kolkko ilman naisen rakkautta. Kun aamulla kaikki ympärilläni oli synkkää, silloin, Laura, käännyin sinun ja sinun rakkautesi puoleen niinkuin ainoaan maailmassa, johon saatoin luottaa. Kaikki muu tuntui minusta haihtuvalta, epävarmalta, toisen tai toisen halvan tarkoitusperän vaikuttamalta. Sinuun, ainoastaan sinuun minä saatoin luottaa".
"Ja minä sinuun, rakas Raffles! En koskaan ollut tietänyt, mitä rakkaus on, ennenkuin opin tuntemaan sinut".
Hän astui askeleen häntä kohden ojennetuin käsin, ja lempi loisti hänen joka piirteestään, kun Raffles äkkiä näki värin katoavan hänen kasvoiltaan ja tavattoman kauhun kuvastuvan hänen silmistään. Sillä Lauran kalpeat, jäykistyvät kasvot olivat avoimeen oveen päin, hänen itsensä vastapäätä seisten, voimatta tietää, mikä häntä pelotti.
"Hector", voihkasi hän kuivin huulin.