"Josko Bob tiesi siitä? Se on selvä. Minähän jätin Lauran hänen huostaansa lähtiessäni. Mutta mitä tämä kaikki on? Mikä sinun on, Laura? Miksi olet niin kalpea ja äänetön? Ja — tuhat tulimmaista! Mikä teitä vaivaa, sir? Mies on pyörtymäisillään!"
"All right", oihkasi Haw nojaten ovenpieleen.
Hän oli valkea kuin palttina ja painoi kädellään lujasti kylkeensä, kuin tuntien äkillistä kipua. Silmänräpäyksen horjui hän sinne tänne aivan tahdottomana, sitten kääntyi hän käheästi kirkaisten ja pakeni avoimesta ovesta.
"Mies raukka", virkkoi Hector ja tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä. "Hänen näkyi olevan vaikea olla. Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa, Laura?"
Hänen kasvonsa synkistyivät ja huulet pusertuivat lujasti yhteen.
Laura ei ollut lausunut sanaakaan, oli seisonut vain paikoillaan ilmeettömästi katsellen eteensä. Nyt riuhtasi hän itsensä irti ja heittäytyen sohvalle kasvot tyynyjä vasten alkoi kiivaasti nyyhkyttää.
"Se merkitsee että olet saattanut minut turmioon", puhkesi hän sanomaan. "Että sinä olet turmellut — turmellut — turmellut minut! Etkö voinut jättää meitä rauhaan? Vain muutamia päiviä vielä, ja me olisimme olleet pelastetut! Ja sinä et koskaan saanut minun kirjettäni!"
"No, mitä sisälsi se kirje sitten?" kysyi nuori mies kylmästi, seisten ja katsellen häntä kädet ristissä rinnalla.
"Se olisi ilmoittanut sinulle, että minä annoin sinulle vapautesi. Minä rakastan Raffles Hawia ja olisin tullut hänen vaimokseen. Ooh, Hector, minä vihaan sinua ja olen vihaava sinua niin kauvan kuin elän, sillä sinä olet tunkeutunut minun ja sen ainoan onnen väliin, mikä milloinkaan on minua kohdannut! Jätä minut, ja toivon, ettet koskaan enää astu tämän kynnyksen yli!"
"Onko se viimeinen sanasi, Laura?