Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä omaansa.
"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"
"Ei suinkaan se ole tuskallista, George?"
"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."
"Mutta se on mieluinen tunne."
"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä, tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä — täällä" — ja hän löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään — "on jotakin, mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä — jotakin, mikä voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan hävittää."
"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen, nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa, jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi, jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä — kaikki on tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu teistä, herra professori?"
"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger, ettemme voi tehdä mitään?"
"Pelastaaksemme itseämme — ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme — se voinee olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin —"
"Happi?"