"Niin, pitäisi haastatella sitä hitonmoista miestä Rotherfieldissa."
"Ette kai tarkoita professori Challengeria", huudahdin.
"Kyllä, juuri häntä minä tarkoitan. Hän juoksutti viime viikolla Courierin nuorta Alec Simpsonia takinkauluksesta ja housujen takamuksesta mailin matkan pitkin maantietä. Te olette siitä luultavasti lukenut poliisiraportista. Meidän poikamme haastattelisivat yhtä hyvin valloillaan olevaa alligaattoria Eläintarhassa. Mutta te luullakseni voisitte sen tehdä — kun olette vanha ystävä."
"Niin", vastasin tuntien suurta huojennusta, "tämä tekee kaikki helpoksi. Asia sattuukin olemaan niin, että pyysin lomaa käydäkseni tapaamassa professori Challengeria Rotherfieldissa. Nyt on kolme vuotta sitten ylätasangolla sattuneen tärkeimmän seikkailumme vuosipäivä, ja hän on pyytänyt koko seuruettamme luokseen vierailulle ja viettämään tapauksen muistoa."
"Mainiota!" huudahti McArdle hieroen käsiään, silmien sädehtiessä lasien takaa. "Sitten te voitte urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Jostakin muusta miehestä minä sanoisin, että kaikki on pötyä, mutta tuo veitikka on kerran näyttänyt olevansa oikeassa, ja kuka tietää, eikö hän tekisi sitä vieläkin!"
"Urkkia häneltä mitä?" kysyin. "Mitä hän on tehnyt?"
"Ettekö ole nähnyt tämänpäiväisessä Timesissä hänen kirjettään
'Tieteellisistä mahdollisuuksista'?"
"En."
McArdle kumartui ja otti lattialta lehden. "Lukekaa se ääneen", sanoi hän osoittaen sormellaan erästä palstaa. "Kuulisin mielelläni sen uudestaan, sillä nyt en ole varma siitä, että olen selvästi käsittänyt miehen tarkoituksen."
Kirje, jonka luin Gazetten uutisosaston toimittajalle, kuului näin: