Tieteellisiä mahdollisuuksia.
"Hyvä herra! — Olen lukenut — tuntien huvia, johon on hieman sekoittunut jokin vähemmän kohtelias tunne, — James Wilson MacPhailin miellyttävän ja täysin typerän kirjeen, joka on äskettäin ilmestynyt palstoillanne ja käsittelee Fraunhoferin viivojen himmenemistä sekä kierto- että kiintotähtien spektreissä. Hän kuittaa asian ikäänkuin sillä ei olisi mitään merkitystä. Laajemmasta älystä se saattaa näyttää mahdollisesti hyvinkin tärkeältä, niin tärkeältä, että siihen lopulta sisältyy jokaisen tällä kiertotähdellä elävän miehen, naisen ja lapsen menestys. Voin tuskin toivoa, että tieteellistä kieltä puhuen saisin annetuksi mitään käsitystä mielipiteestäni niille kykenemättömille ihmisille, jotka haalivat aatteitaan päivälehden palstoilta. Siksi koetan laskeutua heidän rajoituksensa tasalle ja selittää tilannetta käyttämällä yksinkertaista vertausta, joka lienee lukijoittenne käsityskyvyn tajuttavissa."
"Mies, hän on ihme, — elävä ihme!" sanoi Mc Ardle pudistaen miettivästi päätään. "Hän kynisi kyyhkysen poikasen höyhenet ja saisi aikaan metelin kveekarikokouksessa. Ei ihmettä, että hän on tehnyt Lontoon itselleen liian kuumaksi olopaikaksi. Se on vahinko, herra Malone, sillä hänellä on mainiot aivot. No, kuulkaamme nyt vertaus."
"Otaksukaamme", luin minä, "että pieni kimppu yhteenliitettyjä korkkeja heitetään matkalla Atlantin yli johonkin hitaaseen merivirtaan. Korkit ajelehtivat verkalleen päivästä päivään, ja olosuhteet niiden ympärillä ovat samat. Jos korkeilla olisi aistimuksia, saattaisimme kuvitella, että ne pitäisivät näitä oloja pysyvinä ja varmoina. Mutta koska meillä on enemmän älyä, tiedämme me, että voi tulla monta asiaa korkkeja yllättämään. Ne voisivat ajautua laivaa tai nukkuvaa valasta vasten tai tarttua meriruohoon. Joka tapauksessa niiden matka luultavasti päättyisi siihen, että ne viskautuisivat Labradorin kallioiselle rannalle. Mutta mitä ne saattaisvat tietää kaikesta tästä ajelehtiessaan niin hiljaa päivä päivältä valtameressä, joka heidän ajatustensa mukaan on rajaton ja kauttaaltaan samanlainen?
"Lukijanne ymmärtävät ehkä, että Atlantti edustaa tässä vertauksessa sitä valtavaa eetterimerta, jonka läpi me ajelehdimme, ja että korkkikimppu edustaa sitä pientä ja hämärää kiertotähtijärjestelmää, johon me kuulumme. Kolmannen luokan auringon kanssa, jolla on mukanaan viheliäisiä ja mitättömiä seuralaisia, me ajelehdimme yhä samoissa oloissa jotakin tuntematonta loppua, jotakin ilkeätä mullistusta kohti, joka yllättää meidät avaruuden äärimmillä rajoilla, niin että syöksymme siellä eetteri-Niagaraan tai viskaudumme jotakin kuvaamatonta Labradoria vasten. Minä en näe tässä mitään aihetta kirjoittajanne, herra James Wilson MacPhailin matalaan ja tietämättömään optimismiin, mutta kylläkin monta syytä, miksi meidän pitäisi hyvin kiinteästi ja hartaasti tarkata kaikkia niitä muutoksen merkkejä avaruudessa, joista oma lopullinen kohtalomme saattaa riippua."
"Mies, hänestä olisi tullut suurenmoinen ministeri", sanoi McArdle. "Tämähän jyrisee kuin urkujen soitto. Kuulkaamme, mikä häntä oikein huolestuttaa."
"Spektrissä näkyvien Fraunhoferin viivojen yleinen himmeneminen ja vaihtuminen viittaa mielestäni siihen, että maailmankaikkeudessa on tapahtunut laajalle ulottuva tärkeä ja erikoinen muutos. Kiertotähdestä tuleva valo on auringon heijastunutta valoa. Kiintotähdestä tuleva valo on omintakeista. Mutta sekä kierto- että kiintotähtien spektrit ovat kaikki tässä tapauksessa muuttuneet samalla tavalla. Onko näissä taivaankappaleissa siis tapahtunut muutos? Minusta sellainen ajatus on käsittämätön. Mikä yhteinen muutos olisi voinut yhtaikaa sattua niissä kaikissa? Merkitseekö se muutosta omassa ilmakehässämme? Se on mahdollista, mutta perin epätodennäköistä, koska emme näe siitä ympärillämme mitään merkkejä, eikä kemiallinen erittely ole voinut sitä osoittaa. Mikä sitten on kolmas mahdollisuus? Että muutos on saattanut tapahtua eri tähtien välisessä aineessa, siinä äärettömän hienossa eetterissä, joka ulottuu tähdestä tähteen ja leviää kautta koko maailmankaikkeuden. Me uiskentelemme syvällä tämän valtameren jossakin hitaassa virrassa. Eikö se virta saattaisi ajaa meitä eetterivyöhykkeisiin, jotka ovat uusia ja joiden ominaisuuksista meillä ei ole milloinkaan ollut käsitystä?
— Jossakin tapahtuu muutos. Tämä taivaankappalten spektrin häiriö on siitä merkkinä. Muutos saattaa olla hyvä. Se saattaa olla paha. Sen ei tarvitse olla kumpaakaan. Me emme tiedä. Pintapuoliset tarkastelijat saattavat käsitellä asiaa, ikäänkuin siitä ei tarvitsisi välittää, mutta se, jolla samoin kuin minulla on todellisen filosofin syvempi ymmärtämiskyky, käsittää, että maailmankaikkeuden mahdollisuudet ovat laskemattomia ja että viisain ihminen on se, joka on valmistautunut odottamattoman varalle. Ottaakseni selvän esimerkin: kuka uskaltaisi sanoa, että se salaperäinen ja yleinen sairastuminen, jonka juuri tämänaamuinen lehtenne kertoo ilmenneen Sumatran alkuasukasrotujen keskuudessa, ei ole missään yhteydessä jonkin maailmankaikkeutta koskevan muutoksen kanssa, jota kohtaan ne ehkä ovat herkempiä kuin Euroopan monivivahteisemmat kansat? Minä esitän tämän ajatuksen, olkoon siinä perää tai ei. Sen todeksi väittäminen on nykyisellä asteella yhtä hyödytöntä kuin sen kieltäminenkin, mutta vain mielikuvitusta vailla oleva tomppeli on liian tyhmä huomatakseen, että se on hyvinkin tieteellisen mahdollisuuden rajoissa.
Kunnioittaen
George Edward Challenger.
The Briars, Rotherfield."
"Se on hieno, innostava kirje", sanoi McArdle ajattelevasti, sovittaen savuketta pitkään lasiputkeen, jota hän käytti imukkeena. "Mikä on siitä teidän ajatuksenne, herra Malone?"