Minun oli tunnustettava täydellinen ja nöyryyttävä tietämättöriyyteni puheena olevasta asiasta. Mitä esimerkiksi olivat Fraunhoferin viivat? McArdle oli juuri tutkinut asiaa toimistossa sävyisän tiedemiehemme avulla ja otti pöydältään kaksi niistä monivärisistä spektrinauhoista, jotka ylimalkaan ovat sennäköisiä kuin jonkin nuoren ja kunnianhimoisen krikettiklubin hatunnauhat. Hän osoitti minulle, että niissä oli eräitä mustia viivoja poikkipäin siinä loistavassa värisarjassa, joka alkoi punaisesta toisessa päässä ja päättyi punakeltaisten, keltaisten, vihreäin, sinisten ja indigoväristen jaksojen kautta punasiniseen väriin toisessa päässä.
"Nuo tummat juovat ovat Fraunhoferin viivoja", sanoi hän. "Värit ovat juuri itse valoa. Aina kun valo hajoitetaan särmiöllä, saadaan samat värit. Ne eivät sano meille mitään. Viivat sitävastoin ovat tärkeitä, koska ne vaihtelevat sen mukaan, mikä synnyttää valoa. Nuo viivat ovat viime viikolla muuttuneet kirkkaista epäselviksi, ja kaikki tähtitieteilijät ovat kiistelleet tämän ilmiön syystä. Tässä on huomista lehteämme varten valokuva epäselvistä viivoista. Yleisö ei ole tähän asti kiinnittänyt asiaan vähääkään huomiota, mutta tämä Challengerin kirje Timesissä saa heidät luullakseni heräämään."
"Entä se, mitä sanotaan Sumatrasta?"
"No niin, spektrin epäselvästä viivasta on pitkä loikkaus Sumatran sairaaseen neekeriin. Ja kuitenkin tuo nuori mies on kerran ennen osoittanut meille tietävänsä, mistä hän puhuu. Siellä kaukana on epäilemättä jotakin omituista tautia, ja tänään on juuri tullut kaapelisanoma Singaporesta, että majakat eivät toimi Sundasalmissa, mistä on seurauksena, että kaksi laivaa on ajautunut rannikolle. Joka tapauksessa tämä on hyvä aihe, josta voitte haastatella Challengeria. Jos saatte selville jotakin varmaa, saadaan siitä palstallinen maanantain lehteen."
Olin tulossa uutisosaston toimittajan huoneesta ajatellen mielessäni uutta tehtävääni, kun kuulin nimeäni huudettavan alhaalta odotushuoneesta. Siellä oli sähkösanomapoika, mukanaan sanoma, joka oli tuotu asunnostani Streathamista. Tiedonanto oli juuri siltä mieheltä, josta olimme keskustelleet, ja kuului näin:
"Malone, 17 Hill Street, Streatham. — Tuokaa happea, — Challenger."
"Tuokaa happea!" Mikäli muistin, oli professorilla oikea norsunhuumori, joka pystyi mitä kömpelöimpiin ja hassuimpiin kepposiin. Oliko tämä yksi niitä piloja, jotka saivat hänet purskahtamaan meluiseen nauruun, jolloin hänen silmänsä katosivat ja hän, täysin välinpitämättömänä kaikkien ympärillä olijain vakavuudesta, oli pelkkänä ammottavana suuna ja heiluvana partana? Minä ajattelin noita sanoja, mutta en voinut saada niistä kokoon mitään, mikä olisi edes vähänkään ollut lystillistä. Toisaalta se oli varmasti lyhyt ja tarkka määräys — tosin hyvin omituinen. Hän oli vihoviimeinen mies, jonka määrättyä käskyä olisin ollut halukas laiminlyömään. Mahdollisesti oli tehtävänä jokin kemiallinen koe, mahdollisesti — no, minun asiani ei ollut tuumia, miksi hän happea tarvitsi. Minun täytyi sitä saada. Kestäisi melkein tunnin, ennenkuin voisin astua junaan Victoria-asemalla. Otin vuokra-auton ja haettuani osoitteen puhelinluettelosta lähdin Happivarastoyhtiön myymälään Oxford Streetille.
Kun astuin katukäytävälle määräpaikassani, tuli yhtiön ovesta kaksi nuorukaista kantaen rautalieriötä, jonka he hiukan vaivaa nähtyään nostivat erääseen odottavaan autoon. Heidän kintereillään oli vanhahko mies, joka torjui ja neuvoi heitä kitisevällä, ivallisella äänellä. Hän kääntyi minuun päin. Ankarista piirteistä ja pukinparrasta ei voinut erehtyä. Hän oli vanha äreä toverini, professori Summerlee.
"Mitä!" huudahti hän. "Älkää vain sanoko, että te olette saanut yhden noista järjettömistä happisähkösanomista!"
Minä näytin sen.