"Kas, kas! Minäkin olen saanut sellaisen ja, kuten huomaatte, suuresti vastoin tahtoani toiminut sen mukaan. Hyvä ystävämme on yhtä mahdoton kuin konsanaan. Hapen tarve ei ole voinut olla niin pakottava, että hänen on täytynyt hylätä tavalliset hankkimistavat ja käyttää väärin niiden aikaa, jotka todellisuudessa ovat enemmän toimessa kuin hän. Miksi hän ei voinut tilata sitä suoraan?"
Minä saatoin ainoastaan otaksua, että hän luultavasti tarvitsi sitä heti.
"Tai luuli tarvitsevansa, mikä on aivan toinen asia. Mutta nyt teidän on tarpeetonta ostaa sitä, koska minulla on tässä melkoinen määrä."
"Hän näyttää kuitenkin jostakin syystä haluavan, että minäkin toisin happea. Turvallisempaa on tehdä täsmälleen, mitä hän käskee."
Käskin siis tuoda Summerleen monista mutisemisista ja muistutuksista huolimatta yhden putken lisää, joka sijoitettiin samoinkuin toinenkin hänen autoonsa, — hän oli näet luvannut ottaa minut mukaansa Victoria-asemalle.
Siirryin maksamaan vuokra-autoni ajajalle, joka riiteli hävyttömästi maksusta. Kun tulin takaisin professori Summerleen luo, oli hän raivoisassa sanakiistassa niiden miesten kanssa, jotka olivat tuoneet hapen, ja hänen valkea pukinpartansa heilahteli suuttumuksesta. Yksi miehistä sanoi häntä muistaakseni "vanhaksi, typeräksi, haalistuneeksi papukaijaksi", mikä raivostutti hänen autonsa ohjaajaa niin, että hän hypähti istuimeltaan ryhtyäkseen pitämään isäntänsä puolta, ja me saimme töintuskin estetyksi, ettei kadulla syntynyt meteliä.
Nämä pikku asiat saattavat näyttää vähäpätöisiltä selostettaviksi ja sivuutettiinkin sillä hetkellä joutavina. Vasta nyt, kun silmäilen taaksepäin, huomaan niiden yhteyden koko sen tarinan kanssa, joka minun on esitettävä.
Mikäli minusta näytti, oli auton ohjaaja varmasti aloittelija tai muuten hän oli menettänyt malttinsa tässä hämmingissä, sillä hän ajoi kehnosti matkallamme asemalle. Kahdesti me olimme vähällä törmätä yhteen toisten yhtäläisesti harhailevien ajoneuvojen kanssa, ja muistan huomauttaneeni Summerleelle, että ajamistaito oli Lontoossa mennyt suuresti alaspäin. Kerran me hipaisimme suurta väkijoukkoa, joka katseli tappelua Mallin kulmassa. Ihmiset, jotka olivat hyvin kiihtyneitä, päästivät suuttumuksen huutoja kömpelön ajamisen takia, ja eräs mies hypähti astinlaudalle ja heilutti keppiä päittemme yläpuolella. Minä sysäsin hänet pois, mutta olimme iloiset, kun selviydyimme heistä ja pääsimme turvallisesti ulos puistosta. Nämä pienet tapaukset, jotka tulivat yksi toisensa jälkeen, olivat pahasti koskeneet hermoihini, ja toverini ärtyisestä käyttäytymisestä näin, että hänen oma kärsivällisyytensä oli melkein lopussa.
Mutta meidän hyvä tuulemme palasi, kun näimme lordi John Roxtonin odottavan itseämme asemasillalla, pitkä hoikka vartalo kiedottuna keltaiseen villaiseen metsästyspukuun. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa, joiden unohtumattomat silmät olivat niin tuliset ja samalla kujeelliset, punastuivat mielihyvästä, kun hän näki meidät. Hänen punertavaan tukkaansa oli ilmestynyt harmaita hiuksia, ja ajan taltta oli uurtanut vakoja hänen otsallaan hieman syvemmiksi, mutta muuten hän oli sama lordi John, joka menneinä aikoina oli ollut hyvä toverimme.
"Halloo, herra professori! Halloo, nuori mies!" huusi hän tullessaan meitä kohti.