Hän jätti minut ystävällisesti nyökäten ja luvaten tulla hakemaan minua linnaan. Kello puoli neljä tuli hän jälleen luokseni, hymyilevänä ja sydämellisenä kuten tavallisesti, istuutui tuolille ojentaen koipensa pitkin pituuttaan ja puhui tavallisella meluavalla tavallaan.
"Asian laita on seuraava, poikaseni. Olin aamupäivällä keisarin luona hänen yksityishuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirje. Hän aukaisi sen, ja samassa vavahti hän niin ankarasti, että paperi putosi lattialle. Otin sen ylös, mutta hän tuijotti eteensä seinään, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun kummituksen. 'Fratelli dell Ajaccio', mutisi hän, ja sitten vielä kerran: Fratelli dell Ajaccio! Minä en oikein osaa italiaa, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti! Sain sen käsityksen, että hän oli kadottanut järkensä, ja te olisitte luullut samoin, jos olisitte nähnyt hänen silmänsä. Hän luki kirjeen ja istui sitten liikkumatta puolisen tuntia tai enemmän."
No niin, viimein tuli hän kuitenkin entiselleen.
"Otaksun, Lasalle", sanoi hän, "että teillä on yksi ja toinen reipas upseeri kymmenennessä?"
"Sellaisia he ovat kaikki tyyni, sire", vastasin minä.
"Jos te valitsisitte yhden, johon voi luottaa jos niin tarvitaan, mutta joka ei liikoja mietiskelisi, te ymmärrätte minut kyllä, Lasalle, — kenen silloin valitsisitte?"
Käsitin, että hän tarvitsi miehen, joka ei liikoja tuumiskelisi hänen suunnitelmiaan.
"Minulla on eräs", sanoin minä, "joka on pelkkää kannuksia ja viiksiä, ja joka ei juuri muuta ajattele kuin naisia ja hevosia."
"'Hän on mies, jota minä tarvitsen', sanoi Napoleon. 'Laittakaa hänet yksityishuoneeseeni kello neljä.' Näin se kävi, ja nyt matkaan, sillä keisari ei koskaan anna anteeksi puuttuvaa täsmällisyyttä."
Kaukana siitä että minua olisivat miellyttäneet ne syyt, joiden nojalla eversti valitsi minut. Hän taisi huomata sen kasvoistani, sillä hän puhkesi nauramaan täyttä kurkkua ja taputteli minua hyväntahtoisesti olalle mennessämme linnan pihan poikki.