"Kyllä, sire."
"Tiedättekö missä päin metsässä on suuri kaksirunkoinen honka, jonka luokse metsäkoirat kootaan?"
Jos hän olisi tiennyt, että kohtasin erään pienen ystävättäreni samaisen puun alla kolme kertaa viikossa, ei hän olisi minulta sitä kysynyt. Kumarsin jälleen äänettömänä.
"Hyvä! Tahdotteko tavata minut siellä kello kymmenen tänä iltana."
Olin jo päässyt niin pitkälle, etten enää mistään hämmästynyt. Jos hän olisi pyytänyt, että ottaisin hänen paikkansa keisarillisella valtaistuimella, ei minulla olisi ollut muuta vastausta kuin äänetön kumarrus.
"Me etenemme kauemmaksi metsään yhdessä", sanoi keisari. "Teillä tulee olla aseenanne miekka, mutta ei pistooleja. Te ette saa kiinnittää minuun pienintäkään huomiota, ja minä en puhu teille mitään. Me lähdemme kulkemaan äänettöminä. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän, sire."
"Kuljettuamme jonkun matkaa, tulemme näkemään miehen tai todennäköisesti kaksi erään tietyn puun alla. Me lähestymme heitä. Jos annan teille merkin minua puolustaa, tulee teillä olla miekkanne valmiina. Jos sensijaan puhelen näiden miesten kanssa, täytyy teidän odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos käy välttämättömäksi teidän paljastaa säilänne, on teidän pidettävä huolta, ettei kumpikaan heistä, jos niitä on nimittäin kaksi, pääse käsistämme. Olen itse auttava teitä."
"Sire", puhkesin minä puhumaan, "olen vakuutettu, että kahdessa ei ole minulle liikaa; mutta eiköhän olisi parempi ottaa joku tovereistani mukaan, ettei teidän tarvitsisi ottaa osaa sellaiseen taisteluun."
"Kas, kas vaan", sanoi hän kärsimättömästi. "Minä olin sotilas, ennenkuin tulin keisariksi. Ettekö sitten usko, että tykkimiehelläkin on miekka yhtä hyvin kuin jollain husaarilla? Mutta käskin teidän olla väittämättä vastaan. Olkaa hyvä ja tehkää kirjaimellisesti mitä sanon. Jos miekat ovat kerran vedetyt huotristaan, ei kumpainenkaan niistä kahdesta miehestä saa päästä elävänä."