"Sitä he eivät ehdi tehdäkään, sire", vakuutin minä.
"Hyvä on. Minulla ei ole muita määräyksiä teille annettavana. Voitte mennä."
Käännyin ovea kohti, mutta äkkiä pälkähti päähäni eräs ajatus ja käännyin takaisin.
"Tulin ajatelleeksi, sire — —"
Hän syöksähti minua vastaan kuin villipeto.
Luulin todellakin, että hän löisi minua.
"Ajatella", huusi hän. "Tekö, tekö! Luuletteko te minun valinneen teidät sentähden, että saisitte ajatella? Sanokaapas se minulle vielä kerran, niin! Te ainoa, joka — no saman tekevä. Te kohtaatte minut kello kymmenen hongan luona."
Piru vie, en ollut niin vähääkään iloissani päästyäni ulos huoneesta, ja juoksin asuntooni kuin mikäkin koulupoika, joka on päässyt opettajansa kourista.
Keisari vaati minulta etten ajattelisi, ja tein parhaani totellakseni häntä. Otin kortit esille ja koetin keksiä joitakin uusia trikkejä. Mutta en saanut päähäni edes valttiakaan ja pyyhkäisin epätoivoissani kortit lattialle. Sitten otin miekkani ja harjoittelin valehyökkäystä aina väsymykseen saakka, mutta kaikki oli turhaa. Ajatukseni tahtoi työskennellä vastoin tahtoani. Se oli vastuu, hirvittävä edesvastuu! Ja se lepäsi yksinomaan minun hartioillani, Ei ollut ketään jakamassa sitä kanssani. Kuinka monasti olinkin katsellut kuolemaa silmästä silmään, en ollut kuitenkaan koskaan tiennyt, mitä todellinen pelko on, ennenkuin tällä hetkellä. Mutta sitten ajattelin, että voin ainoastaan tehdä parhaani urhoollisena ja rehellisenä soturina ja ennen kaikkea noudattaa pilkusta pilkkuun niitä määräyksiä, joita olin saanut. Ja jos kaikki kävisi hyvin, tulisi tästä varmasti onneni peruskivi. Tällä tavoin vietin pitkän, pitkän illan, horjuen toivon ja pelon välillä, kunnes vihdoinkin sovittu hetki oli lyönyt.
Otin päälleni sotilaspukuun kuuluvan viittani, koska en tiennyt, kuinka suuren osan yöstä saisin viettää metsässä, ja kiinnitin miekkani viitan ympärille. Vaihdoin sitäpaitsi pitkät saappaani kevyeen kenkä-pariin, voidakseni helpommin liikkua, ja näin varustettuna läksin matkalle.