Hän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun kätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin omin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän alkoi jälleen hymyillä.
"Ei, ei, monsieur Gerard", virkkoi hän, "minä en ole mikään kummitus, tulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään."
Ruumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä. Heidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa, keisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon luokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen kasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin keisarin.
"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa edestä", sanoi hän. "Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua vartaloltaan ja liikkeiltään."
Mikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat ilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään ilmeisen ihastukseni.
"Te olette haavoittumaton?" kysyi hän.
"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri — —"
"Hm, hm!" keskeytti hän minut. "Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen olisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui."
"Näittekö, sire?"
"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka kuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari oli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin linnaan."