Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria. Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla — Etienne Gerardilla — keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla, sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi keisari nopeasti puoleeni.
"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur, tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."
Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.
"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle mitään", vastasin minä.
"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.
"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne. Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."
Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.
"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän. Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet samaan veljeskuntaan — korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana, ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät —."
Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa nyky-aikaan ja minuun.