Laskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin kaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli tuntia kuluneeksi — mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon kyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta nousevien höyryjen takia — silloin olin varma, että me olimme kulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän ja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin pois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä niistä olisi paras — silloin tulikin kysymys ratkaistuksi yksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.
Vankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useiden
kiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan. "Missä, missä?" huusi yksi.
"Vankkureissa", sanoi toinen. "Kuka hän on?" kyseli kolmas.
"Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa."
Kalkki purskahtivat nauramaan. "Katsellessani ulos kapakan ikkunasta näin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin ahdistaa." — "Mikä tynnöri se oli?" — "Se oli tuo", sanoi mies lyöden nyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.
Mikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä nytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani. Tulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden talonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä keskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin siunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja lopettanut kurjuuteni.
Kuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten näin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän minua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän valoon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja silmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli aivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita jäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa vasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat nauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen ilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä pahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa, käyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi heidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut kohdata katsettani.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli. Talonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille. Heitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa, pumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine vöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti kiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani ja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen. Tulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes sytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.
Ajatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä yksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko hän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut ryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin erinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin kaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa, ennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen kynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.
He olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä seisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni ohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon paeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta rajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se hiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja metrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita vuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan toisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein sandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan jyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut epätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka kohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli vieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä kohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin sisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.
En koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä, vierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas. Olin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä möhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme, etteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä, tasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa se ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta alas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi korvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja sekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen pensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin että oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä rinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään pientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja vanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja sieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin jo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.
Sain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen tärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää käsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut aikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle, että vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän tiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen väsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut kerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.