Toinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin. Eksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä päähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien kanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni huomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut kovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu. Sen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka kasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa olin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua vastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään vaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan. En nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä vihellyksiä ja kiväärin laukauksia.
Oli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta suurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti niiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä pitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten sen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani likellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini. Aluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten kuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen "Mon Dieu." Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli ja tässä seuraa, mitä näin.
Kuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen harmaa sotilaspuku kuin minullakin.
Hän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan veren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut hänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina olisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt tuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä oli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne kaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen. Hän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä makasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen sisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän teki kuolemaa.
"Gerard", kuiskasi hän, "Gerard." Saatoin näyttää hänelle vain osanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi gentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.
"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?"
"Onko teillä terästä ja piikiveä?"
"Täällä niitä on."
"Siis sytytän sen tänä yönä."
"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat minua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein parhaani."