"Enempää en pyydäkään", sanoi hän, "ja nyt tahdon antaa teille yhden neuvon. Päällikkö haluaa nähdä teidät. Vastatkaa hänelle rehellisesti. Muuten sahauttaa hän teidät kahtia kahden laudan välissä. Älkää vastustako häntä. Antakaa hänelle ne tiedot, joita hän pyytää. Se on teidän ainoa pelastuksenne. Jos voitte voittaa aikaa, voi kentiesi ilmaantua joku pelastumisen mahdollisuus. Nyt täytyy meidän lähteä. Tulkaa heti mukaan, muuten voi herätä epäluuloja." Hän auttoi minut ylös, aukaisi oven, veti minut tuimasti ulos, ja niiden kahden miehen avulla, jotka seisoivat oven ulkopuolella, tyrkkäsi hän minut varsin kovakouraisesti siihen paikkaan, jossa sissijoukon päällikkö istui raakojen seuralaistensa ympäröimänä. Manuelo "Hymyilevä" oli varsin merkillinen mies. Hän oli lihava ja kukoistava ja näytti hyvin tyytyväiseltä; suurine parrattomine kasvoineen ja kaljuine päineen näytti hän oikein tyypilliseltä hyväntahtoiselta perheen isältä. Nähdessäni hänen suopean hymynsä saatoin tuskin uskoa, että tuossa oli se roisto, jota yhtä paljon pelkäsivät sekä Englannin että meidän armeijamme. On tunnettua, että Trent, eräs englantilainen upseeri, hirtätti hänet myöhemmin hänen julmuutensa vuoksi. Hän istui suurella kivellä katsellen minua, aivan kuin olisin ollut hänen vanha tuttavansa. Näin kuitenkin erään hänen miehistään nojaavan pitkää sahaa vasten, ja tämä näky riitti karkoittamaan minusta kaikki harhaluulot.
"Hyvää iltaa, eversti Gerard", sanoi hän, "meitä on viime aikoina erikoisemmin kunnioittanut kenraali Massenan esikunta. Yhtenä päivänä majuri Cortes, seuraavana eversti Duplessis ja nyt eversti Gerard. Ehkäpä itse marsalkkakin suvaitsee vielä kunnioittaa meitä vierailullaan. Arvaan, että olette nähnyt Duplessin; Cortesin löydätte kiinninaulattuna erääseen puuhun tuolla alempana. Nyt on vain ratkaistava, kuinka menettelisimme teidän kanssanne!"
Tämä ei ollut suinkaan mieltäylentävää puhetta; mutta hänen kasvoillaan paistoi koko ajan hymyily, ja hän lausui sanansa mitä ystävällisimmin. Nyt kumartui hän eteenpäin, ja huomasin silloin järkähtämättömän, kovan ilmeen hänen silmissään.
"Eversti Gerard", sanoi hän, "en voi luvata säästää henkeänne sillä se ei kuulu tapoihimme, mutta voin määrätä teille joko helpon tai kauhistavan kuoleman. Kumman valitsette?"
"Mitä toivotte minun tekevän saadakseni luvan valita?"
"Jos haluatte saada helpon kuoleman, vaadin minä, että teidän tulee vastata totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka teille teen."
Äkillinen ajatus pälkähti päähäni.
"Te haluatte tappaa minut, mutta teille on samantekevää, millä tavalla kuolen. Jos nyt vastaan teidän kysymyksiinne, sallitteko silloin minun valita kuolintapani?"
"Kyllä, sen sallin", vastasi hän, "mutta teidän on kuoltava ennen keskiyötä."
"Vannokaa se!" huudahdin minä.