"Portugalilaisen kunnianmiehen sana on tarpeeksi", sanoi hän.
"En halua sanoa sanaakaan, ennenkuin olette vannonut."
Hän tuli punaiseksi vihasta, ja hänen silmänsä kääntyivät sahaan. Mutta hän käsitti minun sanoneen, mitä tarkoitin, ja etten ollut sellainen mies, jonka sai uhkauksilla alistumaan. Hän otti sen vuoksi esille ristin mustan lampaannahkaisen nuttunsa sisältä.
"Minä vannon", lausui hän.
Oh, kuinka olin onnellinen! Mikä kuolema! Mikä kuolema Ranskan etevimmälle miekkamiehelle! Olisin voinut huutaa riemusta tätä ajatellessani.
"Nyt kysymyksiinne!" sanoin minä.
"Teidän täytyy vuorostanne vannoa puhuvanne minulle totta."
"Annan teille kunniasanani aatelismiehenä ja sotilaana, että niin tulen tekemään." Te käsitätte, että sellainen lupaus oli hirvittävä asia, mutta se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, mitä saatoin voittaa myöntyväisyydelläni.
"Tämä on hyvä ja varsin mielenkiintoinen juttu", sanoi hän ottaessaan muistikirjansa taskusta. "Tahdotteko olla niin ystävällinen ja kääntää silmänne tuonne ranskalaiseen leiriin päin."
Seuraten hänen liikkeensä suuntaa, käännyin ympäri ja silmäilin alas leiriin päin, joka oli tasangolla alapuolellamme. Viidentoista peninkulman etäisyydestä huolimatta saattoi kirkkaan ilman läpi eroittaa jokaisen yksityisseikankin sangen tarkasti. Tuolla näkyi aukeat paikat telttojemme ja telttamajojemme välissä, ratsuväen linjat ja tummat täplät, jotka merkitsivät kymmentä tykistöpatteria. Kuinka surullista ajatella oivallista rykmenttiäni, joka odotti tuolla alhaalla, ja tietää, ettei se koskaan enää näkisi everstiään. Yhdellä ainoalla sen eskadroonalla olisin voinut lyödä kaikki nuo murhaajat maahan. Silmäni täyttyivät kyynelillä nähdessäni leiristä sen nurkkauksen, missä tiesin olevan kahdeksansataa miestä, joista jok'ikinen olisi mennyt kuolemaan everstinsä puolesta. Mutta suruni katosi, kun näin telttojen takaa savupilvien nousevan ilmaan pääkortteerista Torres Novasista. Siellä oli Massena, ja, Jumalan kiitos, uhraamalla elämäni olin täyttävä hänen käskynsä tänä yönä. Ylpeys ja innostus täytti rintani. Toivoin, että minulla olisi ollut ukkosen jylisevä ääni huutaakseni heille alas: "Katsokaa, se olen minä, Etienne Gerard, joka tahtoo kuolla pelastaaksensa Clauselin armeijan!" Oli kuitenkin kaikitenkin surullista ajatella, että näin jalo kuolema tuli tapahtumaan kenenkään voimatta jälkimaailmalle kertoa siitä.