"Luullakseni noin neljätoista tuhatta."
"Kuinka paljon ratsuväkeä?"
"Yksi prikaati Montbrunin osastosta."
"Mitkä rykmentit?"
"Neljäs jääkärirykmentti, yhdeksäs husaarirykmentti ja yksi kyrassierirykmentti."
"Aivan oikein", sanoi hän, katsoen muistikirjaansa. "Huomaan teidän puhuvan totta, ja Jumala teitä auttakoon, ellette sitä tee."
Nyt kävi hän läpi koko armeijan, osaston osastolta, kysellen jokaisen prikaatin kokoonpanosta. Tarvitseeko minun sanoa teille, että olisin mieluummin antanut kiskoa kieleni suusta, kuin vastannut näihin kysymyksiin, ellei minulla olisi ollut suurempaa päämaalia mielessäni. En lainkaan siekaillut kertoa hänelle kaikki, kun sen kautta saatoin pelastaa Clauselin armeijan.
Vihdoin painoi hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa. "Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa ilmoituksistanne, ne lähetetään lordi Wellingtonille huomenna", sanoi hän. "Te olette suorittanut osanne asiassa; nyt täytän minä omani. Miten haluatte kuolla? Sotilaana pidätte epäilemättä parhaimpana ammutuksi tulemista, mutta on muutamia, jotka pitävät paljon helpompana kuolemana tulla syöstyksi alas Merodalin huipulta. Jotkut ovat valinneet sen, mutta valitettavasti emme ole koskaan myöhemmin tulleet kuulleeksi heidän mielipidettään asiasta. Sitten on meillä saha, mutta se ei näytä olevan pidetty. Voisimme hirttääkin teidät, mutta meillä olisi vaivaa viedä teidät alas metsään. Kuitenkin, lupaus on lupaus, ja kun te näytätte olevan kelpo mies, emme tule säästämään vaivojamme täyttääksemme teidän toivomuksenne."
"Te sanotte, että minun on kuoltava ennen keskiyötä", sanoin minä.
"Haluan siis kuolla yhtä minuuttia vaille kaksitoista." —
"Tuollainen elämästä kiinnipitäminen on hieman lapsellista, mutta toivomuksenne on toteutuva."