"Mitä tapaan tulee", lisäsin minä, "niin haluan kuoleman, jonka kaikki voivat nähdä. Pankaa minut tuonne halkopinon päälle ja polttakaa minut elävältä, kuten pyhimykset ja marttyyrit ennen minua poltettiin. Se ei ole mikään tavallinen kuolema, vaan sellainen, jota joku keisarikin voisi kadehtia."
Tämä ajatus tuntui huvittavan häntä suuresti.
"Miksikäs ei", sanoi hän, "jos Massena on lähettänyt teidät vakoilijana, voi hän ehkä arvata, mitä tuli vuorella merkitsee."
"Aivan niin", sanoin minä. "Te olette arvannut oikean syyn, hän saa tietää, ja kaikki tulevat tietämään, että olen saanut sankarikuoleman."
"En näe siihen mitään estettä. Teidän toivomuksenne on toteutuva", sanoi ryöväri inhoittavasti hymyillen. "Minä lähetän hiukan vuohenlihaa ja pullon viiniä majaanne. Aurinko tekee juuri laskuaan, ja kello on pian kahdeksan, neljässä tunnissa tulee teidän valmistautua kuolemaan."
Kaunis oli se maailma, josta minun täytyi ottaa jäähyväiset. Näin alhaalla kultaisena kimaltelevan joen. Laskevan auringon viimeiset säteet kirkastivat Tajon sinistä vettä ja englantilaisten kuljetuslaivojen valkeita purjeita. Niin, tämä maailma oli sangen kaunis, ja surullista oli jättää se, mutta on asioita, jotka ovat vieläkin kauniimpia. Kuolema, jonka kärsii toisten hyväksi, kunnia, velvollisuus, uskollisuus ja rakkaus, ovathan ne paljon säteilevämpi kauneus, kuin se, jonka silmillä voi havaita. Rintani oli tulvillaan oman jalon tekoni tuottamaa ihastusta, ja ihmetellen ajattelin, saisiko kukaan ihminen milloinkaan tietää minun heittäytyneen rovion liekkeihin, pelastaakseni Clauselin armeijan. Toivoin sitä ja rukoilin, että toivoni toteutuisi, sillä mikä lohdutus se olisikaan äidilleni, mikä esimerkki armeijalle, mikä ylpeyden lähde husaareilleni. Kun de Pombal vihdoinkin ilmestyi majaani ruoan ja viinin kera, oli ensimäinen pyyntöni hänelle, että hän kirjoittaisi kertomuksen kuolemastani ja lähettäisi sen ranskalaisten leiriin.
Hän ei vastannut sanaakaan; mutta minä nautin ilta-ateriani paremmalla ruokahalulla ajatellessani, ettei sankaritekoni jäisi aivan tuntemattomaksi.
Olin istunut noin kaksi tuntia majassani, kun ovi jälleen avautui, ja päällikkö näyttäytyi kynnyksellä.
Minä istuin pimeässä, mutta hänen vieressään seisoi joku ryöväreistä soihtu kädessä, niin että näin hänen silmänsä ja hampaansa kiiluvan hänen tuijottaessaan minuun.
"Selvä?" kysyi hän.