"Voi siihen olla muitakin syitä", sanoi Talleyrand hymyillen tuota samaa omituista hymyään.
Niin he lausuivat minulle joitakuita kohteliaisuuksia, ja olisivat kernaasti saaneet lausua niitä enemmänkin menemättä silti liiallisuuksiin. Otin jäähyväiset ja olin iloinen päästessäni jälleen matkalle, sillä vihaan hovielämää yhtä sydämeni pohjasta, kuin rakastan leirielämää. Kiiruhdin vanhan ystäväni Choubertin luokse, joka asui Meromesnil-kadun varrella, ja lainasin hänen husaaripukunsa, joka sopi minulle sangen hyvin. Hän, Lisette ja minä söimme yhdessä päivällistä kaikessa ystävyydessä, ja kaikki kestetyt vaarani olivat tipo tiessään. Seuraavana aamuna olin jo kotimatkalla, sillä halusin tietenkin kiihkeästi saada kuulla keisarin kiitosta ja lunastaa palkintoni.
Kun saavuin pääkortteeriin Rheimsiin varmaa tietä pitkin Meaux'in ja Thierryn kautta, vietiin minut heti keisarin eteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Berthier ja Macdonald olivat kumartuneina hänen puoleensa keisarin selittäessä heille jotain piirustettua asemakarttaa, joka oli hänen eteensä levitettynä. Mutta minut huomattuaan heitti hän kynän kädestään ja hyppäsi ylös kasvoillaan ilme, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.
"Mitä pirua te täällä teette?" kiljui hän. Kun hän oli vihoissaan muistutti hänen äänensä suuresti kalkkunan kirkumista.
"Minulla on kunnia ilmoittaa, että olen jättänyt asiapaperin Espanjan kuninkaalle", sanoin minä.
"Mitä hemmettiä!" kirkui hän, ja hänen silmänsä lävistivät minut kuin kaksi pajunettia. Ah, noita peloittavia silmiä, jotka muuttuivat harmaista sinisiksi, kuten teräs auringon paisteessa. Näen ne vieläkin joskus unissani.
"Kuinka Charpentier'lle on käynyt?" kysyi hän.
"Hän on joutunut vangiksi", sanoi Macdonald.
"Keiden?"
"Venäläisten."